Tag Archives: Voittaminen

Mistä Voittaminen Koostuu?

24 Mar

Playoffit ovat käynnissä. Kaikki haluavat voittaa, mutta vain yksi ottaa pytyn. Muille käteen jää pettymys. Ja kysymys: Miksi oma joukkue ei voittanut? Missä syy ja miten tämä korjataan? Ihmisen on vaikeaa hahmottaa kompleksisuutta, ja haluamme yleistää asiat helpoiksi. Osatakseen tehdä hyviä päätöksiä johtajan täytyy tietää mistä lopputulos oikeasti koostuu.

Correlated, but not causal”

Cum hoc ergo propter hoc (suom. Tämän kanssa, siispä tämän vuoksi) on keskustelussa esitetty argumentaatiovirhe, jossa oletetaan kahden asian yhdessä esiintymisen merkitsevän kausaliteettia niiden välillä.” -Wikipedia

Urheilu tarjoaa kosolti tilanteita, joissa kittilää luullaan kattilaksi. Näemme kaksi tapahtumaa ja vedämme johtopäätöksen syy-seuraussuhteesta. Esimerkki: Valmentaja on pelin aikana rauhallinen, ja joukkue ei ole aggressiivinen. Onko näillä kahdella -siis joukkueen ja valmentajan toiminnalla- jonkinlainen yhteys? Vastaus on kyllä. Johtuuko toinen aina toisesta? Vastaus on ei. Valmentajan käytöksellä on yhteys joukkueeseen, mutta se ei välttämättä aiheuta kyseistä ilmiötä.

Kun puhutaan ”kompleksista sopeutuvasta järjestelmästä” et voi 100% tietää miten yksittäisessä tilanteessa käy. Puhutaan varmuuksien sijaan todennäköisyyksistä. On kuitenkin yleistä kuulla napinaa taholta, joka on investoinut rahaa voittaakseen. Ihminen kun ei luontaisesti ole tilastollinen ajattelija. Aivot ovat kehittyneet ratkomaan nopeasti toisenlaisia pulmia, ja pitkien trendien edessä olemme voimattomia. Tarvitsemme apua. Koska kristallipalloa ei kuitenkaan ole, luotettava tilastollinen analyysi ja ekspertin intuitio ovat parhaat keinomme nähdä tulevaan.

Valmentaja

Urheilussa paras ekspertti on valmentaja. Hän tuntee liigan, pelaajat, pelin ja arjen kehityskaaren; lyhyesti sanoen siis oman alansa. Valmennus on kompleksi ammatti, jonka yksi tarkoitus on voittaa pelejä. Hämäävää kuitenkin on, että joukkue voi sekä voittaa, että hävitä pelejä valmentajan ansioista, tai tästä riippumatta. Seurauksena voimme ajatella virheellisesti, että on sama kuka valmentaa. Osalla taas on vääristynyt käsitys siitä, mihin valmennus kykenee. Etsimme sankaria tai sateentekijää, mutta valmentaja ei myöskään ole taikuri. Osa valmentajista on hyviä, mutta osa ei.

Edellä mainittu kompleksius näkyy taidoissa, joissa valmentajan on oltava hyvä voittaakseen. Arjen taidoista eniten voittamiseen vaikuttaa harjoitusten laatu ja vaatimustaso. Koska jokainen pelaa karrikoiden kuten harjoittelee, tehdään valmennuksen merkittävin työ valokeilan ulkopuolella. Taktiikka, aikalisät ja pukukoppipuheet ovat usein ylikorostettuja. Valmentajan todellista ammattitaitoa on vaikea arvioida, ellei häntä nähdä ja kuulla arjessa valmentamassa ihmisiä.

Parhaat valmentajat ovat ihmistuntijoita. He pyrkivät vaikuttamaan joukkueen kehitykseen ja hyvinvointiin. Laadukkaissa organisaatioissa valmennuksen ymmärrys näkyy pitkäjänteisyytenä. Parhaissa seuroissa ei ole kiire voittaa jokaista ottelua. Kilpailun kovuus ja voittamisen häilyvä luonne ymmärretään. Usein tehty työ näkyy voittoina vasta, kun on kulunut riittävästi aikaa tilastollisen trendin muodostumiseen. Jos matkalla hätiköidään, työ voi jäädä kesken ja hedelmät poimimatta. Yksittäisen pelin tai kauden tulos on jäävuoren huippu; asia jota sopii miettiä jos joukkueesi ei nyt voita. Onko aika laittaa koko homma uusiksi, vai eikö aika vain vielä ollut kypsä?

Pelaajamateriaali (eli Rosteri)

Alojensa parhaat ovat harjoitelleet määrätietoisesti tuhansia tunteja. Yhden kauden puittessa joukkue ei kuitenkaan kykene treenaamaan pallon kanssa määräänsä enempää. Puhutaan sadoista tunneista, jotka eivät merkittävästi kykene muuttamaan liigan voimasuhteita. Yleensä hyvällä pelaajamateriaalilla voittaa siksi ”väkisin” suurimman osan peleistä. Jos materiaalia kehitetään tavalla, joka on linjassa periaatteiden kanssa, materiaali myös kehittyy. Huonommin harjoittelevat taas pelaavat about samalla tasolla alusta loppuun.

Väärinymmärrykset kuuluvat: 1) aikuisia ei voi kehittää ja 2) parhaat pelaajat voittavat aina. Iästä riippumatta pelaajalla saattaa kuitenkin olla yhä paljon potentiaalia. Eksperttivalmentajat etsivät rosteriin nuorien lisäksi ylenkatsottuja vanhempia helmiä myös taloudellisista syistä. Vaikka rosteri onkin tärkein yksittäinen pala voittamista, se ei ole koko tarina. Nimekäs materiaali saattaa myös joskus olla niin myrkyllinen, että toimiakseen pelaajia täytyy laittaa joukkueesta pihalle.

Budjetti (eli miksi raha ei aina ratkaise)

Varakkain voittaa usein, mutta ei aina. Joukkueesi budjetti ei siksi ole mikään tae mitalista tai mestaruudesta. Sen sijaan sitä voisi ehkä pitää jonkinlaisena vakuutuksena paikasta ylemmässä keskikastissa. Systeemissä on edelleen liikaa muuttujia, jotta voittaminen ja raha voisivat täysin korreloida. Urheilun suola piileekin usein heikommaksi katsotun (muttei välttämättä heikomman) järjestämissä yllätyksissä. Suurempi syy kuitenkin on, että rahaa laitetaan vääriin asioihin. Tämän vuoksi rosteri on budjettia parempi potentiaalin mittari.

Rahaa voidaan törsätä monella tavalla. (1) Sitä käytetään menestyshuumasta toipuessa (jäähalli oli täynnä, ja maksetaan menneisyydelle vain siksi, että voidaan.) (2) Näyttäviin pelaajiin, jotka eivät ole tehokkaita (”jos lyö kovaa, on hyvä pelaaja.”) (3) Pelipaikkoihin, jotka eivät vaikuta tulokseen tarpeeksi (tuhlataan mieltymyksiin; ei faktoihin). (4) Tähtipelaajiin siten, että ryhmädynamiikka kärsii (usein ongelmat nousevat rooleista; eli peliajan, huomion ja menestyksen puutteesta.)

Ryhmädynamiikka (eli Kulttuuri tai Joukkuehenki)

Paras tapa säästää rahaa on tietää, mikä kaikki vaikuttaa lopputulokseen. Joukkuehenkeä ei saa rahalla; se pitää ansaita työllä. Rahaa ei ole kaikilla, mutta tietämystä voi olla. Myös halvemmista ja tuntemattomista osista voidaan rakentaa voittava joukkue, mutta se vaatii kärsivällisyyttä. Jos et ymmärrä tunneympäristön merkitystä, voit saada tuloksia, mutta joukkueen parasta potentiaalia tuskin löydät. Jos joukkue oppii todella uskomaan itseensä (pelaajat toisiinsa) voi tapahtua upeita asioita. Tarvitaan kuitenkin aikaa, työtä ja merkittäviä tunnekokemuksia yhdessä. Joskus käy myös tuuri, niin sanottu täydellinen myrsky, jossa palaset loksahtelevat kohdalleen heti.

Kuinka yhtenäinen sinun joukkueesi on kevään peleissä? Periksiantamattomuutta ja yhtenäisyyttä arvostava kulttuuri voi voittaa paljon, mutta kulttuurin luominen on hidasta. Pelaajien roolien, arvojen ja tavoitteiden täytyy olla selkeitä, eivätkä ne saa olla ristiriidassa seuran arvojen ja tavoitteiden kanssa. Muutamalla avainpelaajalla on valmentajan lisäksi ratkaiseva merkitys siihen, kuinka yhtenäinen ryhmä on:

The word “linchpin” is also used figuratively to mean “something [or someone] that holds the various elements of a complicated structure together. (Wikipedia.)

Harjoittelu

Treenaamista jo sivusimme. Tunteja ei voi kellottaa määräänsä enempää, mutta korkea harjoitustaso on ensiarvoisen tärkeä. Marv Dunphy tapasi sanoa ”The most important job of a coach is to get the team to train at a level it needs to train at, in order to be successful.” Pienetkin harjoitteluun liittyvät asiat ovat tärkeitä. Ulkopuoliset kokevat yksityiskohdat usein vähemmän tärkeiksi, koska kontaktipintaa arkeen ei ole. Jos todella haluat tietää mikä vaikuttaa omien toimintaan, kannattaa mennä seuraamaan treenejä (usein liigankin treenit ovat avoimia.) Periaatteet ovat ikuisia. Jo 2600v sitten tiedettiin, ettei tavoitteiden rummutus nosta tasoa. Tarvitaan laadukasta harjoittelua:

We don’t rise to the level of our expectations; we fall to the level of our training.” –Archilochus

Toistan. Puheiden sijaan tulee kääriä hihat, ja voittamisen sijaan painottaa kilpailemista treeneissä ja peleissä. Siis sitä, mihin voit itse vaikuttaa. Harjoituskokonaisuus on ihmisten kanssa toimimista ja kuuluu valmentajan ydinosaamiseen. Hyvin harjoitellut joukkue näkyy pudostupeleissä yhtenäisenä sekä henkisesti, että taktisesti. Ja mikä tärkeintä, pelaajista huokuu halu poimia hedelmät puusta. Tiukka pelitahti takaa, että yleensä vain hyvin harjoitellut jatkaa pitkälle (toki laaja rosteri auttaa.)

Taktiikka

Vaikka taktiikalla on merkitystä, on se silti yliarvostetuin osa-alue. Valmentaja tekee taktiikan, mutta pelaajat tekevät pelin. Viilatun taktiikan merkitys korostuu vasta, kun joukkueet ovat muilta ominaisuuksiltaan yhtä hyviä. Kokenutta ja nuorta täytyy molempia valmentaa taktisesti, mutta kypsän joukkueen kanssa sillä on suurin merkitys. Siksi sanotaan, että ruokaketjun huipulla ilma on ohutta; huippujen kohdatessa kaikella alkaa olla merkitystä. Mutta: Jos pelaaja ei vielä kykene toteuttamaan taktiikkaa, sitä on turha yli korostaa. Taktiikkaa syytetään helposti niissäkin tapauksissa, kun kyse on enemmän kurinalaisuudesta tai paineensiedosta; siis kyvystä toteuttaa.

Sattuma

Sanotaan, että ”the harder I work, the luckier I get.” Tuuri ja sattuma ovat kuitenkin asioita, joita meidän on vaikea hyväksyä. Elämässä kaikki ei mene kuten toivomme. Joskus häviät, vaikka tiimi olisi tehnyt kaiken niin hyvin kuin mahdollista. Sattuma voi tehdä sinusta sankarin tai petturin siitä huolimatta, mitä itse halusit tai teit. Valitettavan usein tätä ei ymmärretä. Seurauksena voi olla poliittisesti korrekteja päätöksiä, jotka eivät kuitenkaan paranna tilannetta. Sankari tai petturi on yleensä valmentaja, sillä kaikkia pelaajia tai seurajohtoa on vaikeaa vaihtaa tai kehua kerralla.

Potkut voi olla myös oikea ratkaisu. Usein ne kuitenkin ovat yhtä hyödyllinen ilmiö kuin poliittiset sodat ”huumeita” tai ”aseita” vastaan. Tehdään jotakin, jolla pelastetaan kasvot ja näytetään, että kyetään muutoksiin. Toisin sanoen tehdään asioita, jotka näyttävät hyvältä ja joille saadaan yleinen hyväksyntä ilman, että niistä olisi todellista hyötyä. Joskus toimenpiteet suorastaan huonontavat omia mahdollisuuksia. Haluamme ajatella, että kaikkeen on syynsä (merkitys.) Näin ei ole. Viisas hyväksyy, että uskomattoman epätodennäköisiä asioita tapahtuu, eikä voi muuta kuin hymyillä vieressä. Näitä ovat sekä ikävät vammat, huonot tuomiot sekä mahdollinen keskivertopelaajan hevosen päivä -sattumalta- juuri ratkaisupelissä. Tai supertähden mahalasku. It happens. Pitkässä juoksussa trendi on muu, mutta yksittäisessä tilanteessa pelaaja voi olla käyränsä jommassakummassa ääripäässä.

Kun kiukuttaa, muista…

…ettei voittaminen ole sinun käsissäsi. Joskus vastustaja on parempi, ja joskus onnekkaampi. Pitkäjänteisellä työllä parannat voittamisen todennäköisyyttä, ja pienennät sattuman roolia. Suurimmalla budjetilla saa parhaat pelaajat, tai ainakin näyttäviä ja kuuluisia pelaajia. Ihmisten välinen dynamiikka vaikuttaa lopputulokseen enemmän kuin yleisesti uskomme. Johtajalla on suurin vaikutus siihen, millaiseksi kulttuuri rakentuu. Johtaja asettaa rajat ja puolustaa niitä. Seurauksena on hyvinvointia, järjestystä, ja turvallisuuden tunnetta, jotka edesauttavat voittamista. Joukkue voi voittaa valmentajansa ansioista tai tästä riippumatta. Parhaat seurat etsivät koutsin sen perusteella, mitä tämä osaa, eivätkä sen perusteella, mitä tämä juuri voitti.

Suuretkin ongelmat voivat pysyvä piilossa, jos joukkue voittaa. Voittaminen maskeeraa paljon. Valmentajan tehtävä on olla aina hereillä ja kertoa seuralle missä mennään. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun menee hyvin, ja etenkin runkosarjassa, kun isoja muutoksia voi vielä tehdä. On kuitenkin vaikea uskoa ongelmiin samalla, kun marssitaan voittojen tiellä. Samoin on vaikea uskoa millainen jumalhämärä voi seurata tulenaran kulttuurin ja egojen kärsiessä pari tappiota.

Voitti kentällä kuka tahansa, muista, että elämä on rajallista. Aikanaan voittaminen toi resursseja ja auttoi eloonjäämistä. Siksi edelleen tarraudumme siihen sokeasti; siksi häviäminen edelleen korpeaa niin. Nykyaikana voittaminen on suhteessa vähemmän tärkeää. Kilpaillaan siis siivosti ja käytetään elämän tunnit siihen, millä on kullekin meistä eniten merkitystä.

Ave, Imperator, morituri te salutant,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Erilaiset Olympiakävijät

31 Aug

Elokuussa useimmat seurasivat Rion kisoja. Ainakin niiltä oli vaikea välttyä, sillä lähes jokainen media pursui tarinoita urheilijoista ja heidän tiimeistään. Neljän vuoden välein saamme kuitenkin nähdä vain jäävuoren huipun kuluneen olympiadin matkasta. Näitä 2000-luvun moderneja olympialaisia seuratessa on tutuksi tullut moni kertomus, etenkin omista lajeistani beach volleysta ja lentopallosta. Alla ajatuksia siitä monimuotoisuudesta, jota huipullakin näkee.

Myös Riossa 2016 oli siis mukana tuttuja ihmisiä. Televisosta ei kuitenkaan välity, kuinka eri tavoin urheilijat kisoihin asennoituvat, ja mitä se heille merkitsee. Voisi kuvitella, että suuret olympialaiset ovat kuin suuren perheen kokoontuminen, ja toki kisoilla on myös tällainen yhdistävä voima. On kunnia olla olympiakävijä. Jos koskaan näet olympiarenkaat tatuoituna, tiedät niiden kertovan jostakin. Kyseinen symboli herättää kunnioitusta ja samalla se kertoo jotakin yksilön sitkeydestä ja taidoista; näin monet ulkopuoliset asian ainakin mieltävät. Mutta entä itse urheilijat?

Monet urheilijoistakin arvostavat olympialaisia yli kaiken, mutta on myös niitä, joille kisat ovat jonkinlainen itsestäänselvyys. Kaikki aikuisiän huiput eivät ole olleet huippuja junioreista asti, mutta osa on. Ja jos joku on aina ollut hyvä, hän ei välttämättä tule ajatelleeksi kisoja muutoin kuin loogisena jatkumona uralleen. Puheessa he toki arvostavat olympia-aatetta ja sanovat kaikki oikeat asiat, mutta teot joskus kertovat jostakin muusta, kuten 2016 uutisointikin antoi ymmärtää.

Lajeja on tunnetusti paljon, ja suuri ero nähdään etenkin yksilölajien ja joukkuelajien urheilijoiden välillä. Uskallan väittää, että enemmistö yksilölajien urheilijoista todella tajuaa mistä on kyse. Yksilölajin urheilija ei pääse pakoon minnekään, ja usein he myös hoitavat huippu-urheilijoille kuulumattomia käytännönasioitakin kovalla tiellään huipulle. Karsinnoista kisoihin pääsy on osalle jo elämys sinänsä. Vastaavasti parhaille karsinnat voivat olla vain välttämätön etappi matkalla itse tanssiaisiin, jossa työ heille vasta alkaa. Ravintoketju on kiehtova, ja samalla osittain myös itse kisojen tai voittamisen arvostusta mittaava dynamiikka. Joku tulee kisoihin vain voittamaan ja joku toinen, vaikka ei sitä suoraan sanokaan, on iloinen jo kilpaillessan. Molemmat kuitenkin antavat kaikkensa, kokevat ammattiylpeyttä siitä mitä tekevät, ja saattavat olla yhdessä mitaleilla.

Katsoin kisojen toisella viikolla jousiammunnan pudotuspelivaihetta. Saksalainen vastaan malesialainen ampuja. Aasialainen johti jo 2-0, mutta saksanpoika tuli takaa ohi ja vei matsin 3-2, ampuen viimeisessä sarjassa pelkkiä kymppejä. Ennen viimeistä nuolta Malesialainen oli jo hävinnyt, sillä mikään tulos ei olisi antanut hänelle mahdollisuutta tasoittaa. Mitä tekee rehti urheilija? Kaveri ampui viileästi kympin, kätteli tuomarin, valmentajan ja vastustajansa, ja lähti pakkaamaan laukkuja. Ilmekään ei värähtänyt. Ajattelin hiljaa, että olipa upeaa nähdä tuo.

Voi vain kuvitella kuinka samoin olisi toiminut beach volleyssa virolainen Kristjan Kais, joka pääsi kisoihin toisella yrittämällään Rivo Vesikin kanssa 2008. Vuonna 2004 Kais/Vesik oli jo maailman huipulla ja äärimmäisen lähellä kisapaikkaa. Kais itseasiassa pääsi jo hyökkäämään ottelupalloa brasilialaisia vastaan maailman kiertueen ottelussa. Jos onnistut, olet kisoissa. Kais löi kovaa, brassit puolustivat, voittivat pallon ja pelin. Vuoden 2008 kisoihin Kais/Vesik menivät kuitenkin selkeästi toteuttaen näin pitkäaikaisen unelmansa. Oman työn arvostus ja kiitollisuus kasvaa vuosien myötä etenkin niiden silmissä, joille asiat eivät ole aina olleet itsestäänselvyys.

On myös urheilijoita, joille kisat ovat käytännössä mahdottomuus, vaikka urheilija itse olisikin maailman huipulla. Saksalaisista naisbeachvolleyn pelaajista peräti neljä jäi ulos kisoista, vaikka heidän rankingpisteensä olisivat olympiapaikkaan riittäneet. Syy: Kaksi saksalaista paria oli listalla edellä, ja vain kaksi joukkuetta per maa hyväksytään turnaukseen. Erilaisen, mutta yhtä vaikean tilanteen edessä voi myös olla huippupelaaja pienemmästä lajimaasta. Lentopalloilija Riikka Lehtonen pelasi vuosia maailman kovimmissa liigoissa, mutta kokonaisuutena Suomen naisten maajoukkue ei silloin ollut lähellä hänen tasoaan. Riikka kuitenkin halusi olympialaisiin, vaihtoi päälajikseen beach volleyn ja otti parikseen 13 vuotta nuoremman Taru Lahden. Kaksikko antoi kaikkensa olympiaprojektille, nousten kolmessa vuodessa nollasta maailman rankingissa TOP 25 joukkoon. Rion kisapaikka jäi lopulta vain kolmen ranking sijan päähän. En kuitenkaan olisi kauhean yllättynyt, jos 2020 entisestään sisuuntunut Lehtonen pelaisikin Tokiossa 41-vuotiaana. (Tällä hetkellä Riikka pohtii uransa jatkoa ja päättää siitä syksyn kuluessa.)

Jotkut taas pääsevät kisoihin usein, ja nälkä kasvaa syödessä. Syksyllä 2006 törmäsin Havaijilla silloin Arizonassa opiskelleeseen uimahyppääjään, Joona Puhakkaan. Tuolloin jo kolmansiin olympialaisiinsa tähdännyt Puhakka sanoi suoraan, että olihan se aluksi upeaa vain olla kisoissa. Sydneyn 2000 jälkeen tunne oli kuitenkin luonnollisesti ollut, että tämä ei riitä. ”Seuraavia kisoja lähdin voittamaan.” Siinä missä monelle osalle kokemus on ainutkertainen, joistakin tulee todellisia arvokisojen veteraaneja. Pian 41-vuotias, Lontoon 2012 olympiavoittaja Sergey Tetyukhin kilpaili Riossa jo kuudensissa kisoissaan! Tetyukhin oli venäjän lipunkantaja ja lentopallomaajoukkueen kapteeni, mutta voittoa hänkään ei Putinille luvannut, vaan ainoastaan taistelua siitä. Silti on vaikeaa ajatella Venäjän lähtevän mihinkään kisoihin tavoitteenaan muu kuin kulta.

Euroopasta kisoissa oli miesten lentopallossa vain neljä maata: Ranska, Italia, Puola ja Venäjä. Monen muun lajin tavoin karsintajärjestelmä ei tuo turnaukseen ainoastaan parhaita, vaan osa olympiakävijöistä on taidollisesti heikompia kuin ulosjäävät joukkueet. Kisoja edeltäneessä FIVB:n miesten maailman rankingissa Suomi oli kunnioitettavasti sijalla 16. Kesän 2016 Maailmanliigassa Suomi voitti kisoihin valmistautuvista maista sekä Kanadan, että Egyptin, mutta kivikovasta Euroopasta kisoihin pääsee vain muutama, emmekä vielä olleet tässä joukossa.

Pohjoisamerikasta kisoissa oli miesten lentopallossa kolme erilaista maata, jotka itseasiassa hyvin kuvaavat sekä erilaista asennoitumista olympiaunelmaan, että myös eriarvoisuutta. Meksikon joukkueen pelaajista osa pelaa puoliammattilaisina vaatimattoman tasoisissa liigoissa, samalla siviilitöitä tehden. He ansaitsivat paikkansa kisoissa menemällä jatkoon lohkosta Tunisia (18), Mexico (26), Algeria (43), ja Chile (49.) Euroopan varsinaisesta olympiakarsintalohkosta meni jatkoon niin ikään yksi joukkue, kun kaikki osanottajat olivat FIVB:n rankingissa varsin korkeilla sijoilla (2.), (3.), (7.), (8.), (9.), (11.), (16.), (17.) Kun Euroopasta kisoihin pääsy laitetaan tällaiseen kontekstiin, on selvää, että jo osanotto on yhtä vaikeaa kuin Olympiamitalin voittaminen -ja siten hyvin merkityksellistä. Tasollisesti helposti puolet maista olisi voinut olla Euroopasta.

Toinen pohjoisamerikkalainen, USA, taas kuuluu sarjaan jättiläiset. Pitkään aikaan heidän ei tarvinnut edes karsia kisoihin. Vuoden 1984 kisoihin jenkit pääsivät isäntänä, 1988 mestarina, 1992 mestarina, ja 1996 isäntänä jälleen. Senkin jälkeen heille on yleensä riittänyt ”vain” Kuuban voittaminen maanosan karsinnoissa ennen Kanadan hiljattaista paluuta huipulle. Yhdysvalloissa asenne kisoihin onkin vaikkapa Suomeen verrattuna niin erilainen kuin vain voi olla. Pelaajat ajattelevat tavallaan luonnollisesti, että hehän ovat maailman parhaita, onhan ”meillä” jo kolme olympiakultaa (1984, 1988, 2008) ja Pekingin joukkueestakin pari pelaajaa yhä mukana. Suurissa maissa todella monet samaistuvan parhaisiin maanmiehiinsä tähän tyyliin. Kyseessä on sekä menestystä ja itseluottamusta ruokkiva, että myös mahdollisesti ärsyttävä piirre. (On toki nöyriäkin jenkkejä, kuten kolminkertainen kahden lajin kultamitalisti (’84,’88,’96) Karch Kiraly, joka Riossa valmensi USA:n lentopallonaiset pronssille ottaen näin ensimmäisen olympiamitalinsa koutsina.)

Ja sitten on Kanada, jonka kauniiseen tarinaan haluan tämän jutun päättääkin. Päävalmentaja Glenn Hoag pelasi itse Los Angelesin 1984 olympiakisoissa, joissa Kanada otti 4. ja historiansa parhaan sijan. Tuon jälkeen Kanada on nähty kisoissa vain kerran, eikä kertaakaan viimeiseen 24 vuoteen. Hoag otti päävalmentajan pestin vastaan 2006 ja teki tiiminsä kanssa kymmenen vuotta töitä nostaakseen vaahteralehdet takaisin parrasvaloihin. Lontoo 2012 jäi yhden voiton päähän. Myös Rio 2016 oli katketa kalkkiviivoilla, mutta niin vain punavalkeat kukistivat 3-2 ratkaisupelissä Kiinan. Väsyneen Hoagin kyyneleet ottelun jälkeen kertoivat tunnelmista sen, mikä urheilussa on kenties hienointa.

Tiellä Tokioon,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Odotuksista

25 Feb

Kausi on kohta playoffeja vaille valmis. Samalla, kun mielenkiintoisin osa vuotta lähestyy, on hyvä myös katsoa taaksepäin. Muistuttaa itseään siitä mikä lähtötilanne elokuussa oli, missä asioissa yksilöt ovat kehittyneet, ja mihin asioihin kannattaa yhä kiinnittää huomiota. Osa työstä täytyy suosiolla myös siirtää ensi kesälle, ja vahvistaa omia vahvuuksia.

Yksi mielenkiintoisista huomioista liittyy odotuksiin, joista olen kirjoittanut ennenkin ja lähes samoin sitaatein. En tarkoita tällä nyt olettamuksia tai sitä, miten asioiden olettaminen vääjäämättä johtaa ongelmatilanteisiin (on toki selvää, että kaiken pitää olla selvää) vaan sitä, kuinka seura, valmentaja, ja yksilö näkevät omat menestymismahdollisuutensa. Valmentaja on tässä avainasemassa, sillä ihmiset huomaamatta muuttuvat sellaisiksi, kuin 1. he itse odottavat suoriutuvansa ja 2. kuinka esimies heidän odottaa suoriutuvan.

A man is what he thinks all day long.” – Ralph Waldo Emerson

Kauden alussa puhuimme odotuksista usein, ja playoffien alla on aika palata tähän aiheeseen. Jokainen ihminen on omien ajatustensa summa, joten meidän täytyy luonnollisesti olla varovaisia sen kanssa, mitä kerromme itsellemme. Jokainen solu kehossa kuuntelee SINUN ajatuksiasi… Joten kerro ja näytä nyt ihmeessä itsellesi miten hyvä sinusta voi tulla. Ajatusten ja ajatusmallien muuttaminen on usein hidasta, mutta kun joukkueen mentaliteetti kasvaa, nopeutuu myös kehitys. Tässä on joka kausi hieno vertailumahdollisuus kevään ja syksyn välillä: Vaikka mentaliteetin kasvu ei olekaan eksponentiaalista (väliin mahtuu syöksyjä) keväällä voi olla tyytyväinen, jos suunta kokonaisuudessaan edustaa kasvua.

Small dreams lack magic- Dream big Dreams!” Dr. Carl McGown

Et lisäksi häviä mitään, jos omat odotukset ovat korkealla! Tämä on asia, jonka vahvat menestyjät ymmärtävät, ja jota varovaiset mukavuusalueella kulkijat välttelevät. Jos petyt, mitä sitten? Oikeasti, mitä se haittaa? Jos et anna kaikkeasi, et myöskään saavuta suuria asioita. Ja jos putoat, pysähdy, analysoi, ja jatka matkaa, ei siinä sen kummemmasta ole kysymys. Vaikka pidänkin valmentajan työtä ensisijaisesti opettajan työnä, kunnianhimon tulee olla osa huippu-urheilua. Joukkueessa on yksilöillä oltava kristallinkirkas ymmärrys siitä, että minä itse olen iso palanen menestystä, enkä vain piilossa oleva osa meitä. MINÄ voin tehdä tavoitteista totta, ja kuka tietää vieläkin enemmän. Vaikka urheilun tila maassa on kaikkea muuta kuin huono, suomalaisessa urheilussa puhutaan terveestä kunnianhimosta ja suurista unelmista mielestäni edelleen vähänlaisesti. Maajoukkueet sitä kyllä tekevät (ja tulos on kaikkien nähtävillä) mutta useimmissa seuroissa tämä visiointi on vähäisempää.

Mutta palatakseni odotuksiin, ja tämän kirjoituksen ideaan… Takana on siis yli puoli kautta uudessa seurassa, uusien ihmisten kanssa. Lähtökohtaisesti kannustan kaikkia pelaajia näkemään potentiaalinsa, sillä jokaisella ihmisellä sitä on. Ja yleensä vielä jopa niin, että täysin realistinen tasonnosto voi tulla nopeastikin, kun harjoittelu vain laitetaan linjaan periaatteiden kanssa. Tämä motivoi minua paljon, sillä yksikään ihminen ei koskaan juuri tällä hetkellä ole yhtä hyvä, kuin hän jonain päivänä voi olla.

Asia, joka kuitenkin herättää aina uudelleen on se, miten valmentaja päivästä toiseen tämän asian kommunikoi. Vaikka valmentaja aidosti uskookin edellämainittuihin asioihin, väistämättä vastaan tulee heikkoja harjoituksia ja pelejä, jotka pitää käsitellä. Johtajan ajatukset, asenteet ja mielipiteet tulevat selväksi jokapäiväisessä kanssakäymisessä aina, vaikka hän ei niitä suoraan sanoisi, joten ajoittainen muistutus 1. omista realiteeteista ja 2. omista mahdollisuuksista on tarpeen. Törmäsin tammikuussa opiskeluajoilta tuttuun sitaattiin, joka kiteyttää kaiken tämän:

Behandle die Menschen so, als wären sie, was sie sein sollten, und du hilfst ihnen zu werden, was sie sein können.” –Johann Wolfgang Von Goethe

Lainauksesta liikkuu eri muotoja, mutta niiden yhteinen viesti on tämä:

Jos ihmisiä kohtelee niin kuin he ovat, he pysyvät sellaisina kuin he ovat. Jos taas kohtelet ihmisiä sellaisina, millaisiksi he voivat tulla, autat heitä saavuttamaan potentiaalinsa.

Yksilöillä on aikaa myöten todella tapana nousta paitsi omien, myös ympäristön odotusten tasolle. Jokaiseen kauteen mahtuu voittoja ja tappiota, mutta lopulta voittaa se organisaatio, joka itse eniten uskoo menestyvänsä. Äärimmäisen tasaisessa liigassa runkosarjan päättyminen antaa herkulliset asetelmat katsoa kuka lopulta on kuka.

With relentless courage to press on,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com