Tag Archives: Tuomas Sammelvuo

Suomalaisen Lentopallon Arvot

28 Feb

Nivon kirjoituksessa yhteen parin vuoden pohdintaa kotimaisesta lentopallosta. Pohdinnan pyrkimys on ollut löytää ydinarvoja. Asioita, jotka parhaiten auttaisivat Suomea kehittymään: nostamaan harrastajamääriä, maajoukkueiden tasoa, sekä yhteistä merkityksen kokemusta.

Olen päätynyt jutun arvoihin kolmesta pääsyystä. Ensiksi näen ne pienimpinä yhteisinä nimittäjinä. Toisin sanoen uskon mahdollisimman monen kykenevän samaistumaan niihin. Toiseksi arvot luovat perustaa hyvinvoinnille ja kehitykselle ihmisenä ja urheilijana, yksilön tavoitteista riippumatta. Kolmanneksi arvot ovat olennaisilta osin suomalaisia. Ne eivät ole kopioita muilta, ja nivoutuvat yhteen identiteettiimme kanssa. Osa niistä on myös jo käytössä Tuomas Sammelvuon johtamassa miesten maajoukkueessa.

Viisi ehdotusta Ydinarvoiksi:

  1. Lentopallon pelaaminen
  2. Toveruus
  3. Luonteenlujuus
  4. Periksiantamattomuus
  5. Läsnäolo

Ihmisen kyky abstraktiin ajatteluun mahdollistaa yhteisten käsitteiden luomisen. Kyky ymmärtää jaettu käsite taas antaa perustan sellaisille asioille kuin kapitalismi, nationalismi, tai arvomaailma. Ihmisellä on tarve uskoa ja kuulua johonkin, joten arvot voivat olla vahva sosiaalinen liima. On tärkeää olla vähättelemättä jaettujen ajatusten voimaa. Arvojen tietoinen luominen on kuitenkin vain vähän käytetty voimavara monissa yhteisöissä. Usein ”arvot” vain peritään jostakin, ja niistä tulee pölyttyneitä huoneentauluja. Arvot ovat tekoja, ja jos ne näkyvät vain puheissa, niillä ei ole voimaa, eikä myöskään käyttöä suunnan muokkaajana. On kenties kunnianhimoista ajatella kotimaista lajikenttää niin yhtenäisenä kuin sen tässä esitän, mutta en näe hyvää syytä ajatella toisinkaan.

Mihin voisimme kaikki samaistua?

Lajissamme toimii tuhansia ihmisiä eri rooleissa. Jos ajatellaan, että lentopallolla on tehtävä, niin tämän mission tulisi pitää sisällään mahdollisimman monta ihmistä. Joskus tavoitteellinen ristiriita nousee kahden suuren ryhmän välille ja puhutaan kilpailijoista ja harrastajista. Tiedämme ihmisestä onneksi seuraavaa: Samat periaatteet, jotka kehittävät huippuja, kehittävät myös lapsia. Ja näin tapahtuu ilman, että me haluaisimme valtavasti ”kehittää” heitä tai olla luomassa koneiston osia. Jokainen ihminen haluaa kokea onnistumisen elämyksiä. Jokainen myös haluaa kokea hallinnan tunnetta ja sen tuomaa iloa. Kuulostaa siis vain loogiselta viedä kestäviä periaatteita eteenpäin, koko lajiyhteisön hyödyksi.

Hyvien asioiden tulisi olla tavoitteemme, mutta todellisuutee kuuluu myös vastoinkäymisiä. Meidän täytyy hyväksyä myös pettymykset, tappiot, suru, ja niin edelleen. Eräs nykyajan paradokseista on, että yhteiskunnassa on aina vain enemmän mukavuutta, mutta epämukavuutta aletaan pelätään liikaakin. Yritämme siloitella lastemme tietä silloinkin, kun se ei ole mahdollista. Peli on onneksi parhaimmillaan silloin, kun annamme sen itse opettaa itseään ja taitoja elämään. Näihin taitoihin kuuluvat myös vastoinkäymisten kohtaaminen. Tämä totuus muutu mihinkään, olitpa sitten ”tosissasi kilpaileva” taikka ”iloinen harrastaja.”

Pidän tätä melko yleistä kahtia jakoa (ja kahteen arvomaailmaan jakoa) osittain turhana. Jokainen lentopallon pelaaja todella pelaa peliä, johon kuuluu sellaisia asioita kuin kilpailu, yhteistyö, säännöt ja lopputulos. Pienillä lapsilla kilpaileminen kumpuaa biologiasta ja on täysin välittämätön siitä, mitä sen hetkinen trendi tai kasvatuspoliittinen ilmapiiri on mieltä. Koko luonto kilpailee. On myös esitetty, että kilpaileminen olisi perusedellytys sosiaalisten eläinten yhteistyölle. Hyvät opettajat ovat hyviä opettajia, ja kyse harrastamisen ja huipulle tähtäämisen välillä on enemmän siitä, kuinka paljon aikaa lapsi tai nuori haluaa lajiinsa investoida. Meidän tehtävämme on esitellä heidät lentopallon pelaamiselle ja olla niin hyviä valmentajia, että nuoret haluavat jäädä lajin pariin. Peli on jo hyvä, ja aikaa myöten mekin jokainen kehitymme.

Esimerkki toimivasta arvosta:

Kuinka arvot sitten olisi viisasta valita? Varmaankin haluamme niiden edesauttavan ainakin näitä mainitsemiani kattavuutta, hyvinvointia ja kehitystä. Esimerkiksi kilpaileminen voi herättää niin vastakkaisia tulkintoja, ettei sitä ehkä ole viisasta käyttää. Tämä siitä huolimatta, että kilpaileminen on todella läsnä aina kun peliä pelataan. Meidän täytyy muistaa, että ollakseen hyödyllisiä, arvojen tulee olla ihmisiä yhdistäviä tekijöitä, ei erottavia. Näin ollen lentopallon pelaaminen on mielestäni tärkein ja yhdistävin arvo. Se on helpompi määritellä ja sisäistää, sekä vaikeampi väärinymmärtää. Pelaaminen on pienin yhteinen nimittäjä, eikä se poissulje monia muita arvoja, kuten kilpailemista. Siksi joukkue, joka haluaa korostaa kilpailemista, voi edelleen käyttää sitä itselleen erityisenä.

Ylipäätään on niin, että eri ryhmillä saa ja pitää olla erilaisia arvoja ja tavoitteita. On luonnollista, että jonkun E-juniorin vanhemmat haluavat lapsensa arvostavan eri asioita (sisukkuus ja yhdessä tekeminen) kuin maajoukkuetähti Lelu Ojansivu (viikset ja hassut hatut.) Eri ryhmät voivat edelleen kokea voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, kunhan arvot eivät ole toistensa kanssa liian suuressa ristiriidassa. Myös Ojansivu arvostaa joukkuetovereitaan eikä anna periksi. Hän todennäköisesti arvostaa kilpailemista vasta-alkajaa enemmän, mutta on silti nuorille hyvä esikuva, muotikäsityksestään huolimatta (tai ehkä juuri sen ansiosta.)

1. Lentopallon Pelaaminen

Arvostamme omaa lajiamme. Jos haluamme olla lentopallokansaa, pelin tulee olla meille erityinen.

Lentopallon pelaaminen on kivaa. Jokainen arvo heijastaa asennettamme pelaamiseen ja se alkaa tällä: harjoituksiin pitää olla mukava tulla ja siellä pitää saada pelata lentistä. Emme kuluta aikaa oheisharjoitteissa tai muita lajeja pelaten, sillä salitunnit ovat kallisarvoisia ja rajallisia. Kesät vietämme hiekalla pelaten ja kannustamme nuoria siihen. Kannustamme heitä myös harrastamaan muita lajeja omien salituntien ulkopuolella.. Lentopallon pelaamisesta täytyy kuitenkin tulla meille ykkösjuttu omana harjoitusaikana, ja meidän tulee tietää mitä sillä tarkoitetaan. Pelaaminen on tutkitusti kehittävintä ja motivoivinta harjoittelua, mutta määritelmän täytyy olla selkeä.

Tarvitsemme pelinomaisen harjoitustilanteen. Tällaisessa ympäristössä tilanteet tulevat vastaan sattumanvaraisesti eikä ennaltamäärättyinä, meillä on enemmän kuin yksi kosketus käytössä, pallo tulee verkon tai vastaavan yli, ja niin edelleen. Esimerkiksi hyvin yleinen, kahden hengen pallottelu edestakaisin ei ole pelaamista, puhumattakaan mistään, missä itse pallo ei ole läsnä. Kaikki 2v2, 3v3,… ja 6v6 pelit ovat kuitenkin pelinomaisia. Liikuntafysiologian näkökulmasta juuri pelaaminen kehittää spesifejä voima- ja nopeusominaisuuksia. Motoristen taitojen näkökulmasta tämä sama spesifisyys toteutuu myös. Lisäksi lajityypillisissä tilanteissa ihminen oppii parhaiten lukemaan peliä (eli tunnistamaan kaavoja pallon ja pelaajien liikkeistä sekä ennakoimaan niitä.) Me saamme ylivoimaisesti parhaan vastineen investoidulle ajalle, kun vain pelaamme pelejä jatkopalloineen.

Pelaaminen on lisäksi tärkeää, vaikka unohtaisimme edellämainitut. Pelit (tai toiselta nimeltään leikit) ovat lasten ja nuorten sosiaaliselle kehitykselle tärkeitä. Ihmisen DNA ei ole riittävän tarkka kertoakseen meille kaiken sen, mitä aivojen ja kehon täytyy ympäristössä tehdä, mutta biologia tuo selviytymisen avuksi leikit. Jokainen kehittynyt eläin oppii ympäristöstään ja lajitovereistaan lisää rakentamalla malleja leikkien. Leikki osaltaan mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen ja sen kieltä puhuvat kaikki koirista karhuihin. Myös jokainen pelitapahtuma on määritelmän mukaan leikkiä; fakta jota vain nuorimmat meistä eivät ole unohtaneet.

2. Toveruus

Arvostamme yhdessä tekemistä. Vaihtoehtoisia nimiä voivat olla esimerkiksi ”yhteisöllisyys”, ”yhtenäisyys” tai ”joukkue”. Kaikki näistä tarkoittavat kuitenkin hieman eri asioita, ja pidän sanasta toveruus sen merkityksen vuoksi. Yhteisön ihmisten ei tarvitse olla parhaita ystäviä keskenään, mutta toveruus ei sitä edellytäkään. Haluamme vain välittää toistemme hyvinvoinnista ja kunnioittaa muita omassa ja vastustajan joukkueissa. Yhteenkuuluvuus on ollut suomalaisille vahvuus joukkuepelien lisäksi myös historiallisesti. Oli termi mikä tahansa, pienen maan vahvuus on se, että osaamme vetää yhtä köyttä. Yhdessä olemme vahvoja, mutta suurista maista poiketen meitä satuttaa valtavasti, jos jokainen yrittää tahollaan keksiä pyörää uudelleen. Toveruus kattaa sisälleen paljon kauniita asioita, eikä vähiten siksi, että sekin menee syvälle ihmisen biologiaan: meidät on ohjelmoitu toimimaan tehokkaasti yhdessä, ulkopuolisia vastaan. (Joka on jälleen hyvä syy kattaa arvojen sisälle mahdollisimman suuri osa meistä.)

3. Luonteenlujuus

Arvostamme luonteenlujuutta. Toisin sanoen haluamme olla suoraselkäisiä ja vastuullisia ihmisiä, ja kasvattaa myös lapsistamme sellaisia. Kokemukseni on, että tämän arvon myyminen ei aina ole helppoa. Syntyy mielikuva spartalaisesta kurista, ja päällimmäinen ajatus voi olla ”kyllä minun lapseni jo osaa käyttäytyä.” Joukkueen pelisääntöjen opettaminen ja rajojen veto on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, vaikka meillä elääkin vahva myytti yksilön ”vapaudesta.” (Mielipiteiden vaaka on kenties kellahtanut toiseen ääripäähän tiukkakurisen lähihistorian vuoksi.) Käy usein niin, että ihailemme julkisesti lajin tähtiä ja auktoriteeteille öykkäröintiä, kuitenkin samalla toivoen, ettei lapsistamme kasvaisi sellaisia. Kasvuun tarvitaan tasapainoa kovuuden ja pehmeyden välillä.

Ihminen tarvitsee siis kannustusta, ja sitä meidän tulee vuolaasti antaa, etenkin nuorimmille. Lisäksi ihminen tarvitsee rajoja voidakseen kokea olevansa psykologisesti turvassa. Siksi lapset haastavat vanhempiaan, pelaajat valmentajiaan ja koirat isäntiään. Arvomme luonteenlujuus kehittyy, kun asetamme standardeja sille, mikä on haluttua käytöstä ja mikä ei. Kuten vanha sanonta sanoo, saat sen mitä siedät. Haluamme pelaajien olevan rehellisiä (esim. myöntää oman verkkovirheen tai kosketuksen), suoraselkäisiä (ei syytä tappiosta tai virheestä muita) ja kunnioittavia (noudatetaan kaikki yhteisiä pelisääntöjä.) Emme voi katsoa asioita sormien läpi vain siksi, että ihminen on vapaa yksilö, tai vaikka siksi, että nousee metakka, jos käytökseen puututaan. Auktoriteetin vetämät ja puolustamat rajat ovat olennainen osa turvallista ympäristöä. Aikuisten tulee olla lempeitä ja lujia, jotta voimme olla sekä hyviä, että hyväksi pelaajillemme.

4. Periksiantamattomuus

Arvostamme lannistumatonta yrittämistä. Ei tarvitse olla huipulle pyrkivä kilpaurheilija pitääkseen periksiantamattomuudesta. Ensinnäkin ominaisuudesta on hyötyä jokaisella elämänalalla. Toiseksi se opettaa nuorille, että sillä mitä salissa teemme, on merkitystä. Jokainen investoi harjoituksissa aikaa elämästään, emmekä halua haaskata rajallista aikaamme. Periksiantamattomuus, tai sen supisuomalainen versio sisu, sopii kaikkialle, vaikka odotukset vaatimustasosta voivat eri tasoilla olla erilaisia. Yksinkertaisimmillaan se voi koostua vain kahdesta ohjeesta: 1. Mene jokaisen pallon perään ja 2. Yritä loppuun asti hyvällä asenteella, eräpisteistä riippumatta.

Periksiantamattomien nuorten kasvattamiseen liittyy olennaisesti se, kuinka me heille puhumme. Vaikka osa lapsista luonnostaan yrittää muita kovemmin, sisukkuus kasvaa, jos kiinnitämme huomiota yrittämisen palkitsemiseen ”sisäsyntyisten lahjojen” sijaan. Haluamme pois ajatusmaailmasta, jossa pidämme ihmisiä lahjakkaina ja kehumme heitä siitä. Meidän tulee palkita sen sijaan asioita, jotka ovat yksilön itsensä käsissä ja ansaittavissa. Kyseessä ei ole mielipide, vaan tutkittu periaate, joka auttaa kasvattamaan periksiantamattomuutta. (Lisäksi lahjakkuutta korostava kulttuuri tekee meistä helposti laiskempia valmentajia- ja sulkee näin ovia myös urheilijoiltamme.)

5. Läsnäolo

Arvostamme keskittymistä nykyhetkeen. Muita hetkiä meillä ei ole, ja vaikka jollakin tasolla asian tiedostamme, todellinen läsnäolo on hankalaa. Mieli haluaa elää menneessä ja tulevassa, ja etsii jatkuvasti tekemistä. Läsnäolon taidot ja tarve niiden opettamiselle nousevat yhteiskunnassa koko ajan. Keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan on pohjimmiltaan itsekurin kasvattamista. Läsnäolo luo pohjan syville elämänkokemuksille, ihmissuhteille, oppimiselle, sekä pelistä nauttimiselle. Osaltaan se on myös pelin ja pelitovereiden arvostamista.

Helppoja paikkoja opettaa läsnäoloa ovat kaikki opetustilanteet, ja aina kun valmentaja tai toinen pelaaja puhuu. Jos opetamme nuoret kuuntelemaan, lisää se myös heidän mahdollisuuksiaan tulla itse kuulluiksi. Kolmas hyvä tapa edistää useampaa arvoa kerralla on kännyköiden piilottaminen ruokailun tai muun lyhyenkin tapaamisen ajaksi (arvostamme läsnäoloa ja toveruutta.) Keinoja on paljon, jos vain on tahtoa edistää jotakin yhteistä.

Lähtötilanne Suomessa on hyvä, ja on paljon, mistä voimme olla ylpeitä. Nähtäväksi jää, mihin arvoihin päädymme, ja mitä tuleva tuo. Varmaa kuitenkin on, että emme ole vielä lähelläkään sitä, mikä meille on mahdollista.

The empires of the future are the empires of the mind.” – Sir Winston Churchill

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Kulttuurin Rakentaminen

29 Jun

Suomi pelaa parhaillaan Maailman Liigaa. Liigajoukkueet harjoittelevat, ja juniorit toivottavasti notkuvat rannoilla pelaten aamusta iltaan 2v2 pienpelejä. Kuopiossa taas on lähtenyt käyntiin LEKA Volleyn kolmas toimintavuosi. Harjoittelemme salissa toukokuulta kesäkuun loppuun ennen heinäkuun omatoimijaksoa. Iloksemme olemme huomanneet, että alamme vähitellen olla itsemme näköisiä. Seuralle on rakentumassa tunnistettava kulttuuri.

Mitä tai mikä kulttuuri on?

Määritelmiä piisaa, mutta tässä ensimmäinen hausta löytynyt:

http://www.merriam-webster.com/dictionary/culture

  • : the beliefs, customs, arts, etc., of a particular society, group, place, or time
  • : a particular society that has its own beliefs, ways of life, art, etc.
  • : a way of thinking, behaving, or working that exists in a place or organization

Kulttuuri siis on, viimeisen kohdan mukaan, ”tapa ajatella, käyttäytyä tai tehdä työtä jossakin paikassa tai organisaatiossa.” Meistä jokainen kuuluu useampaan kulttuuriin yhtäaikaisesti. Olemme suomalaisia, perheenjäseniä, seuran jäseniä ja niin edelleen. Jokaisella perheellä on omat arvonsa, tapansa ja tottumuksensa, ja ne eroavat kaikista muista perheistä jollain tapaa. Lisäksi jokainen ulkomailla käynyt ymmärtää, että Roomassa elämä on erinäköistä kuin Härmässä. Kaikissa kulttuureissa ja perheissä vaalitaan niitä tapoja ja malleja, joita arvostetaan.

On kuitenkin mahdollista, että kulttuuria urheiluseurassa ei tietoisesti rakenneta, tai sen suurta merkitystä ei ehkä tiedosteta. Kulttuurista vain tulee jotakin; sen annetaan siis rakentua orgaanisesti. Ihmiset sattuvat käyttäytymään ja tekemään töitä tietyllä tavalla, ja vuosien saatossa ja ihmisten vaihtuessa tämä vaikutus kertaantuu ja kertaantuu. Eikä siinä mitään, monta hienoa tarinaa on kasvanut tällaisesta laissez-faire –mallista jossa yhteisö on ”antanut tehdä” itselleen tapoja toimia.

Vaikka yksilöillä kuuluu olla vapauksiakin, tämä malli tuskin riittää rakentamaan nykypäivän ympäristöön kilpailukykyisen joukkueen tai yrityksen. Kulttuurin merkitystä vähättelevä saattaa ajatella results only- tyyliin, että muulla kuin tuloksilla juuri nyt ei ole väliä. Jos kuitenkin lukee parhaista urheiluseuroista FC Barcelonasta NFL:n Seattle Seahawksiin (puhumattakaan kaikista menestyneistä yrityksistä) taustalla on lähes poikkeuksetta tietoinen yritys luoda arvomaailman ja mission ympärille voittava kulttuuri, jossa ihmiset lisäksi voivat hyvin.

Enemmän kuin lentopalloa

FIVB uutisoi Suomen lentopallomaajoukkueen hiljattain pelaamasta Japanin turnauksessa näin:

http://worldleague.2016.fivb.com/en/news/sammelvuo-were-building-a-culture-its-so?id=62336

“What we are trying to do is be the best we can be and having fun is a very important thing. If you love what you do you can improve every day. How we behave, and I’m trying to learn myself every day. It’s so much more than just volleyball. You have to find the resources in players, find the fun in doing what we do. I believe so deeply that if our players can find their inner resources and understand where they can go and what they can do, we will be successful.”Tuomas Sammelvuo

It’s so much more than just volleyball. Lentopallo on luonnollisesti tärkeää, mutta kulttuuri on paljon enemmän kuin vain pelillisiä asioita. Sammelvuon sanoin mm. parhaaksi omaksi itseksi tuleminen, sisäisten resurssien merkitys ja tekemisen ilo osaltaan auttavat matkalla menestykseen. Kyse ei siis ole vain tuloksista, vaikka tärkeitä ovatkin. Maajoukkueen kulttuuriin kuuluvat myös ajatukset kehittymisestä ja toiminnan mielekkyydestä.

Rakentaminen käytännössä

LEKA Volley aloitti toimintansa tuoreeltaan keväällä 2014. Näin ollen saatoimme alkaa luomaan jotakin uutta, ilman vanhoja meriittejä tai menneisyyden positiivista tai negatiivista painolastia. Seuran ensimmäisiä ajatuksia toimintatavasta oli mm. motto ”Nöyrästi, mutta ei nöyristellen.” Pikkuhiljaa joukkueen sisälle rakennettiin odotuksia toiminnasta laajemmin. Mitkä ovat ne arvot, jotka ohjaavat toimintaa? Mitkä joukkueen kulttuurin asiat vaikuttavat kaikista eniten otteluiden lopputulokseen? Näitä asioita sitten alettiin heti tuoda esille myös päivittäisessä harjoittelussa.

On huomionarvoista, että niin sanotut pehmeät arvot, kuten esimerkiksi yhtenäisyys tai toveruus todellisuudessa auttavat paljon ”kovien” tavoitteiden saavuttamisessa. Puhe siitä, kuinka hyvä joukkuetoveri olet, ei ole nössöilyä. Se on myös voimakas (ja humaani) keino vaikuttaa pelin lopputulokseen. Kaikki eivät tätä kuitenkaan tiedosta, ja erityisen hankalaksi tilanne voi mennä kun kulttuurit törmäävät. Pelaajahan tulee uuteen seuraansa jostakin, ja siellä jossakin on ollut erilainen kulttuuri. Jotta voimme toimia yhdessä, täytyy meidän ensin päästä samalla aaltopituudelle.

Urheilun merkitys on monelle herättää voimakkaita tunteita, joita ei muutoin arjessa saa kokea. Jalkapallon EM-kisat ovat hieno esimerkki tästä. Samalla täytyy kuitenkin todeta, että tunnepitoinen urheilu- etenkin joukkueurheilu- on vielä kaukana siitä tehokkuudesta ja huolellisuudesta, joka monella muulla alalla on itsestäänselvyys. Erikoisjoukkojen, kirurgien tai lentäjien koulutuksessa ei sooloilu tule kuuloonkaan. Jos joku ei pidä tonttiaan, voi lähteä henki. Luin keväällä Floridassa vieraillessani, että kuussa käyminen vaati NASA:lta peräti 400 000 ihmisen koordinoidun yhteisyrityksen. Toimintakulttuuri oli kristallin kirkas, sillä panokset olivat liian kovat virheille.

En väitä, etteikö joukkue-urheilussa olisi tilaa yksilöllisyydelle. Urheilijan täytyy saada myös olla oma itsensä. Kulttuurin rakentaminen käytännössä tarkoittaa kuitenkin eniten juuri käytösmallien tunnistamista ja ohjaamista suuntaan, joka tukee sekä joukkueen tavoitteita, että yksilöiden hyvinvointia. Yksilöistä tulee aikanaan esimerkkejä, ja kun aikaa kuluu, alkaa vanhojen pelaajien esimerkki ohjata uusien tulokkaiden toimintaa voimakkaammin kuin valmentaja. Vaikka vaihtuvuus on ollut alkuvaiheessa suhteellisen suurta, alkaa esimerkin voima kallistaa vaakaa Kuopiossakin.

Esimerkkejä tarvitaan

Monen suomalaisenkin suosikkiseura futiksessa on FC Barcelona, eikä varmaan vähinten siksi, että pidämme Lionel Messiä maailman parhaana pelaajana. Barcelonan kulttuuri ulottuu kuitenkin aikaan kauan ennen nykyisiä tähtiä (ja kenties vuoteen 1973 kun Johan Cruijff saapui kataloniaan.)

http://www.si.com/vault/2012/10/08/106241771/the-worlds-team

Yet Cruyff’s legacy at Barca has come less as a player than as the embodiment of a philosophy, one that now seeps through every level of the club down to the youth teams. Based on the Dutch school of soccer, it values skill over brawn, ball possession over quick-hit counterattacks, entertainment over pragmatism. Cruyff instilled the idea as Barca’s coach from 1988 to ’96, winning four Spanish league titles and a European Cup, and the style is constantly being refined.”

Founded in 1979 as the brainchild of Cruyff, Barcelona’s youth academy is based on the one run by Ajax, the Amsterdam club that gave the Dutchman his start. The guiding principle is to instill the same skill-based philosophy that guides the senior team. “It’s like getting a master’s in soccer,” Xavi says. “In each session they teach you objectives. Why do we do this exercise?”

Se FC Barcelona, jonka peliä saamme nyt ihailla, on rakennettu vuosikymmenten työllä. Voi vain kuvitella kuinka suuri vaikutus edustusjoukkueen pelaajien näkemisellä on nuoriin akatemiassa pelaaviin palloilijoihin. Jos Messi tekee nämä samat asiat, tässä samassa joukkueessa, miksi minä en niitä tekisi? Toimintatapa tuo myös jatkuvuutta, sillä vaikka Barcelonakin ostaa pelaajia muualta, sukupolven kova ydin on kasvanut omassa akatemiassa. Ja matka ja muutos jatkuvat tietenkin yhä.

Sopivatko kaikki samaan kulttuuriin?

Mielenkiintoinen lisä kulttuurin rakentamisessa ovat joukkueisiin myöhemmin urallaan tulleet. Omat pelaajat kasvoivat vähitellen Barcelonan näköisiksi, epäitsekästä joukkuefutista pelaaviksi palasiksi seuran tarinaan. Samaan aikaan Zlatan Ibrahimovic omien sanojensa mukaan ”varasteli fillareita ja kikkaili itsekseen sitä sun tätä.” Italiasta Espanjaan saapunut supertähti koki olonsa Barcassa pian varsin hankalaksi: (Minä, Zlatan Ibrahimovic, 2012, David Lagercranz.)

Olin huomannut, että FC Barcelona oli kuin sisäoppilaitos. Pelaajat olivat tietenkin reilua porukkaa, ei siinä mitään … Mutta rehellisesti sanottuna, yksikään pelaaja ei käyttäytynyt niin kuin supertähti, se siinä oli outoa. Messi, Xavi, Iniesta, kuin koulupoikia koko jengi. Maailman parhaat jalkapalloilijat nöyristelivät siellä ja minä en tajunnut mitään. Se oli naurettavaa. … En sopinut sekaan, en ollenkaan. … Aloinkin sopeutua tilanteeseen ja muutuin ylikiltiksi. Se ei ollut viisas päätös. Kukaan ei enää tunnistanut minua itsekseni, eivät edes parhaat kaverit… Pidän jätkistä, jotka kaahaavat päin punaisia. Tajuatte varmaan jutun pointin.” s.58

On kiire, mutta hyvä tulee aina hiljaa

Jos siis haluat rakentaa tietynlaisen kulttuurin, on oltava kärsivällinen. Voi kestää pitkään, ennen kuin saat luotua olosuhteet, saat haluamasi pelaajat, ja kulttuurin oma voima alkaa työntää kaikkia eteenpäin. Voi siis myös kestää pitkään, ennen kuin tulokset alkavat näkyä, ja nykypäivänä harvalla on aikaa odottaa. Joka tapauksessa seuran ja joukkueen arvot ovat ensimmäiset ja tärkeimmät tekijät. Niiden tulee näkyä arjessa koko ajan, eikä vain korulauseina seinillä. Toiseksi koko organisaation tulee sisäistää seuran ideologia, jonka soisi olevan sama alkaen omasta akatemiasta tai muista alueen junioriseuroista. (Islanti taitaa olla tästä viimeisin muistutus ja hieno esimerkki.)

Ja kolmantena, tulokseen vahvasti vaikuttavana, seuran tulee päättää minkälaisia pelaajia se haluaa rekrytoida. Oman pelaajapoolin ulkopuolisten vahvistusten täytyy tietää mihin he ovat tulossa ja mitä heiltä odotetaan. Muutoin edessä voi olla energiaa kuluttava ja kenties koko kauden kestävä kähinä, tai pahimmillaan jäätynyt konflikti, jonka keskellä kukaan pätevistä ihmisistä ei voi hyvin.

Vielä hetki töitä ja sitten laitumille lataamaan akkuja. Valmentajakin tarvitsee lepoa ja aikaa itsensä uudistamiseen. Yhtälailla pelaajat tarvitsevat peliaikaa ilman ohjausta- niin sanottua vapaata pelaamista, jossa he itse ratkovat ongelmia ja kokeilevat uusia taitoja. Pallopelien taidolliset huiput on lähes poikkeuksetta luotu tuhansien pienpelien parissa vietettyjen lajituntien kautta.

Matkalla kauas,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Taidot Euroopassa Menestymiseen

31 Oct

EM-kisat ovat ohi. Ranska on ansaittu mestari, Slovenia kakkonen ja pettyneet isännät Italia ja Bulgaria kolmas ja neljäs. Vaikka mitalipelit eivät klassikoiksi nousseetkaan, antoi turnaus paljon aihetta hymyyn. Alla joitakin ajatuksia suomalaisen lentopallon ja valmennuksen näkökulmista.

1. Kuinka vaikeaa on voittaa EM-kultaa?

Puola on hallitseva maailmanmestari, Venäjä hallitseva olympiavoittaja ja Ranska hallitseva maailman liigan voittaja sekä euroopanmestari. Italia on jo olympialaisiin selvinnyt maailman cupin kakkonen, Bulgaria edellisten olympiakisojen nelonen, Serbia viime kesän maailman liigan kakkonen, Saksa MM-kolmonen. Jos nämä seitsemän mitalistia jättää pois, Euroopasta löytyy vielä mm. Belgia, Hollanti, Suomi, Slovakia, Tsekki, Slovenia, Espanja, ja Portugali. Pitää ottaa kartta esille vain muistaakseen jäikö ketään pois… Europpa on kivikova, eikä sitä voi verrata mihinkään muuhun maanosaan.

Tästä huolimatta voi Suomi lähteä jokaisiin karsintoihin ja kisoihin realistisella optimismilla- myös matkalla Rioon ja Tokioon. Joukkueella on kaikki rahkeet kaataa kenet tahansa yksittäisessä ottelussa. Toisin kuin joskus mediasta saa lukea, emme edelleenkään häviä, koska olemme pienempiä. Jo pitkään maajoukkueen tappiot ovat juontaneet juurensa muuhunkin kuin vastustajan fyysiseen paremmuuteen. Kyllä, maailmasta löytyy isoja ukkoja, ja pienemmistä maista aina ei. Suomen kannalta ongelma on, että huippumaat ovat sekä fyysisempiä, että lentopallon perustaidoissa varmempia. Tämä on myös hyvä uutinen: voimme nostaa tasoa ilman, että kenekään täytyy muuttua pidemmäksi. Olemme kyllä riittävän fyysisiä voittamaan mitaleita, mutta taitoa tarvittaisiin vielä enemmän.

2. Mikä asiat tekevät erot huipulla?

Miesten huippulentopallossa eri osa-alueiden tärkeysjärjestys on tutkitusti seuraava:

1. Aloitussyöttö 2. Hyökkäys 3.Vastaanotto 4. Torjunta 5. Puolustus.

Listan kärjestä voi hieman kiistellä, mutta S/VO taistelun voittamalla ja hyökkäämällä tehokkaasti pärjää aika pitkälle. Joka tapauksessa top 3 on paljon edellä kohtia 4 & 5. Monessa lajissa sanotaan, että hyökkäys voittaa sinulle pelejä, mutta puolustus mestaruuksia. Mitä korkeampi taso, sitä varmemmin jokainen joukkue on hyvä kaikessa, missä on pakko olla hyvä. Esimerkiksi EM-kisoissa on vain hyviä hyökkäys-, ja syöttöjoukkueita, sillä muutoin nämä maat eivät siellä voisi pelata. Kaikissa arvokisoissa on kuitenkin myös joukkueita, jotka joko torjuvat tai puolustavat heikosti.

Heikkous voi joko olla yksittäisten pelaajien (1.) kyvyttömyyttä lukea peliä, (2.) kyvyttömyyttä liikkua tehokkaasti, tai yksinkertaisesti (3). kurinalaisuuden ja valmennuksen puutetta. Pelinluku, iso passi, kommunikaatio, varmistaminen, puolustusasento, puolustuspaikka jne. kuuluvat sarjaan ”pienet asiat.” Niiden systemaattinen harjoitteleminen ei kuitenkaan ole suosittua -eikä yhtä kivaa- kuin esimerkiksi lyöminen, ja niin maailmassa on isosti pelaajia, jotka kyllä hyökkäävät, mutteivat puolusta samalla intohimolla. Arvokisavoittajat sen sijaan osaavat molempia, sillä heille pienetkin asiat ovat tärkeitä. If you want to be the best, there are no little things.

3. Mistä pelaajan ”taito” koostuu ja kuinka sitä voi kehittää?

Niihin hyviin uutisiin. Maajoukkueen torjunta-puolustuspelaaminen on ottanut askeleen eteenpäin Tuomas Sammelvuon kaudella. Pelaajat ovat paremmissa paikoissa, paremmissa asennoissa ja tietävät, että näilläkin osa-alueilla on merkitystä. Tulokset eivät kuitenkaan tule hetkessä, sillä taitojen oppiminen on hidasta. Avataan tätä hieman. Jokaisessa taidossa on kolme osaa:

  1. itse motorinen taito

  2. sitä hallitsevat motoriset ohjelmat ja

  3. kyky suorittaa kyseinen taito paineen alla.

Jos taito on esimerkiksi hihalyönti, se voidaan opettaa päivässä parissa vaikka pienelle lapselle. Tämä on helpoin osa valmennusta. Korjataan teknisiä puutteita ja tulos näkyy paljaalla silmällä heti. Mutta vaikka kyseinen taito näyttäisi olevan hallussa, ei 10-vuotias pelaaja tietenkään osaa nostaa Lelu Ojansivun 120km/h hyppysyöttöjä. Hänellä ei vielä ole hermostossaan pelin vaatimaa kykyä ajoittaa tämä hihalyönti kohti tulevaan palloon. (Näitä ajoituksia siis kutsutaan nimellä ”motorinen ohjelma”, eng. motor program.)

Ja tässä on pähkinänkuoressa syy siihen, miksi maajoukkue on aidosti koko Suomen lippulaiva ja lentopalloilevan Suomen haaste. Jos tämä 10-vuotias katsoo aina vain palloa (eikä koskaan syöttäjää ja tämän kehonkieltä) hän ei kehity syöttäjän lukemisessa riittävästi. Pian meillä on 20-vuotias pelaaja, joka on missannut tärkeän palasen kehitystä vain siksi, ettei kukaan auttannut häntä kiinnittämään huomiota siihen, mitä kentällä kannattaa katsoa. Voitte kuvitella saman tilanteen jokaiselle pelin osa-alueelle: puolustaja, joka ei hoksaa katso hyökkääjää; torjuja, joka ei katso passaria; passari, joka ei katso vastaanottajaa- tai vaikka keskihyökkääjä, joka ei katso ja analysoi oman vastaanoton laatua.

Meillä on taipumus kutsua nopeasti oppivia pelaajia lahjakkaiksi, mutta harvoin kysymme loogista kysymystä: Miksi toinen lukee peliä paremmin kuin toinen? Lentopallossa on paljon väliä sillä mitä katsot ja sillä miten liikut. Molemmat ovat helposti opetettavia asioita, mutta kuten todettua, siinä missä monen liikkeen opettaminen ja oppiminen on suht. helppoa, sen oikea ajoittaminen avoimessa ympäristössä on vaikeaa. Vaikka nykymaajoukkueessa siis on kiinnitetty huomiota siihen, mitä meidän tulee katsoa ja kuinka puolustaa, asiat eivät ajoitusten ja pelin luvun puolella tapahdu hetkessä.

(Huom. kenties tuon 10-vuotiaan joukkuekaveri taas katsoo eri asioita, ja kehittyy nopeammin. Paras indikaattori pelaajan tasosta on määrätietoisten harjoitustuntien määrä, mutta kaikenlaiset tuntivertailut ovat vaikea myös siitä syystä, että on vaikeaa tietää mitä kukin urheilija kussakin tilanteessa katsoo, tai mitä hän katsoessaan ajattelee.)

Viimeinen osa taitoa on kyky toistaa opitut asiat ympäristössä, jossa paineet ja panokset ovat kovat. Oppiminen on tilasidonnaista, joten pelien voittamiseen huipulla tarvitaan myös pelaajia, jotka omissa seuroissaan ratkovat kovia pelejä joka lauantai- eivätkä ainoastaan yksittäisessä EM-karsintamatsissa. Tässä on asia, joka Mauro Berruton kaudella olennaisesti muuttui: pelaajat pääsivät parempiin seuroihin, Suomi Maailman Liigaan, ja kuten Mikko Esko osuvasti YLE:n haastattelussa totesi, Suomi on jo vuosia pelannut ratkaisupelit hyvin niitä maita vastaan, jotka ovat fyysisesti ja taidollisesti samalla tasolla. Henkinen kantti riittää. Samoin nyt hopeaa ottanut Slovenia on jo vuosia ollut fyysisesti ja taidollisesti hyvä. Italialaisen Andrea Gianin mukana tuli kuitenkin myös ratkaiseva annos itseluottamusta suoritua paineen alla (Giani oli pelaajana kolminkertainen maailmanmestari.)

4. Neljä asiaa, joissa voit auttaa!

Haluatko konkreettiseksi osaksi maajoukkueen menestystä? Suomen mahdollisuuksiin voittaa arvokisa-mitali vaikuttaa hirvittävän paljon se, mitä seuroissa tehdään. Kuinka me valmennamme pientä poolia pelaajia ikävuosina 10-20v on enemmän merkitystä lopputulokselle, kuin sillä mitä maajoukkue tekee yhdessä lyhyiden harjoitusjaksojen aikana joka vuosi. Helppoja vaadittavia asioita ovat mm.

  1. Käytös. Hävityn ja voitetun pallon jälkeen käydään keskellä. (Ei vain voitetun pallon jälkeen.)

  2. Hihalyönti. Käsien tulee vastaanotossa olla alhaalla vartalon edessä. (Ei sivuilla, ei ylhäällä.)

  3. Puolustus. Hartioita leveämpi asento, kädet alhaalla edessä, etukumara, tasapaino. Ennen kuin hyökkääjä koskee palloon, on oltava paikallaan tätä lukemassa. (Ei kyykyssä tai liikkeessä.)

  4. Juju. Pitäkää treenejä, jossa täytyy -on pakko- kokeilla erilaisia hyökkäysvaihtoehtoja (Eikä aina sitä monen junnun suosikkia, täysillä johonkin hyökkäämistä.)

  5. Iso passi. Jokainen passaa joskus (ei aina pelkästään passari, eikä nappinostosta.)

Liioittelematta voi kirjoittaa, ettei yksikään maa opeta junioreille näitä asioita systemaattisesti. Suurimmat ongelmat monissa valmennuskoulutuksissa liittyvät siihen, että asioista tehdään liian monimutkaisia ja teoreettisia. Ylläolevat on kaikki helpohko toteuttaa, eivätkä ne vaadi aikaisempaa taitoakaan kuin nimeksi. Sen kun vain kokeilemaan.

5. Voiko tähtiä valmentaa?

Voi, mutta kestää pitkään rakentaa luottamus, jolla menestyvän ja itsevarman ihmisen saa näyttämään haavoittuvan puolensa. Onkin harvinaista tavata valmentaja, joka edes yrittää opettaa 20-30-vuotiaalle tähtipelaajalle puutteellisia perustaitoja. Usein kyseessä olevan pelaajan taso riittää useimpien tavoitteiden saavuttamiseen, ja hänelle on jo muodostunut vahva käsitys omista taidoistaan. Minkään tähtisikermän valmentaminen ei ole kahdedittavaa puuhaa- etenkään maajoukkueessa, joka kokoontuu yhteen vain lyhyeksi ajaksi.

Ja niin maailma on täynnä tähtiä, joita ei haluta valmennettavan oikein kenekään toimesta- ei valmentajien, ei seurojen, eikä edes pelaajien itsensä. Mutta entäs jos…

Nöyrä mutta itsevarma käytös on kuitenkin minimivaatimus arvopohjaisessa joukkuekulttuurissa, puhumattakaan pyrkimyksestä olla tänään aina parempi kuin eilen. On kovaa hommaa viedä eteenpäin porukkaa, jossa valmentaja joutuu käyttämään suuren osan energiastaan käytöksen opettamiseen. Suomi ja suomalaiset ovat onneksi tässä etulinjassa- meidän arvomme ja käytöksemme tunnetaan maailmallakin jo laajalti. Edellä mainittujen asioiden opettaminen tuottaa lajitaitojen ohella siis myös entistä paremmin käyttäytyviä ja valmennettavia nuoria aikuisia, tulipa heistä sitten liigapelaajia, maajoukkuepelaajia, tai vaikka myyntiedustajia.

Onnea Suomelle tammikuun olympiakarsintaan,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Oppitunteja MM-kisoista

29 Sep

Kisat on kisattu ja Puola juhlii. Joka turnauksella on voittajia ja häviäjiä, mutta 2014 jälkimainingit tuntuvat pelkästään positiivisilta. Voittajiin Puolan lisäksi kuuluvat fani- ja lentopallokulttuuri kaikkialla, ja etenkin Suomessa. Lisäksi lajille teki hyvää uusien maiden nousu parrasvaloihin, vaikka muutama suosikki vastaavasti floppasikin. Olympialaisten tavoin pitkä MM-sykli tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan, sillä neljässä vuodessa ehtii voimasuhteissa tapahtua kaikenlaista. Tässä päällimmäisiä mietteitä, taiston tauottua…

Anybody can be good, and everyone in Europe is

Lentopallo on maailman laajimmalle levinnyt pallopeli. Lisäksi maailma on pienentynyt vuosi vuodelta tason hitaasti levitessä. Kesällä Kamerun treenasi meillä Sloveniassa ja toimintaa seuratessa monesti mietin, että hyviä yksittäisiä urheilijoita alkaa olla joka paikassa. Vaikkei Afrikka missään nousussa olekaan (itse asiassa päin vastoin), on eurooppalaisen lentopallon taso järkyttävä. Maailman TOP 10 joukossa oli taas kuusi eurooppalaista. Miettikää nyt, Suomessa oltiin pettyneitä tappioon Saksalle, ”joka piti voittaa.” Suomi ja sen odotukset ovat nyt tasolla, jossa MM-pronssimitalisti ”pitää voittaa!” Suomi, Slovenia, Belgia jne. “pienet” maat ovat pian valmiita eivät vain kaatamaan huippuja, vaan myös olemaan niitä. Suomi tietenkin terävimmässä kärjessä, mutta myös esimerkiksi Slovenia (joka jäi kahden eräpisteen päähän MM-kisapaikasta) kaatoi 2014 kevään EM-karsinnassa tulevan MM-kultamitalisti Puolan ottelussa, jossa oli panosta ja parhaat pelaajat pelasivat.

There are no little things

Sammelvuo sanoi Brasilia-pelin jälkeen, että näitä jättiläisiä vastaan kaikella on merkitystä. Asia on juuri näin. Joku kertoi minulle hiljattain, että kirjoitan näköjään edelleen ihan samoista jutuista kuin viisi vuotta sitten. Totta, mutta olen siitä ihan mielissäni: Faktat eivät nimittäin ole muuttuneet miksikään. Edelleen pelit ratkaistaan pienillä marginaaleilla ja edelleen esimerkiksi Suomi voi olla parempi monessa pienessä asiassa, joissa se edelleen antaa tasoitusta paremmilleen. Peräänkuulutan, kuten aina, kaikkien lentopallotaitojen opettamista kaikille pelaajille. Jos vastassa on Luxemburg, ero taidossa ja fysiikassa ei paljasta sitä, että joku joukkueessa ei osaa tiikeriä tai ei jaksa varmistaa. Jos taas vastassa on Brasilia tai Puola, hyvä erä voi aina kaatua vaikka vain yhteen ”pieneen” puutteeseen.

We need continuous exposure to high levels

Vaikka annan kaiken kunnian Berrutolle, Castellanille ja Sammelvuolle, suurin syy Suomen MM-kisapaikkaan ei ole kukaan yksittäinen valmentaja. Eniten Suomen tason nostoon on vaikuttanut lentopalloliiton päätös aikanaan satsata toimintaan, ja pian sen jälkeen seurannut paikka Maailman Liigassa. Mahdollisuus tahkota Maailman Liigaa vuosi toisensa perään on luonut pohjan nykyiselle tekemiselle ja tämän ML- paikan eteen liitto tulee varmasti jatkossakin tekemään kaiken voitavansa. (Liigan näkyvyydestä ja valmentajien kontaktiverkostosta on myös seurannut parempia suhteita ulkomaille, jossa pelaajat ovat kovissa seurajoukkueissa altistuneet kovemmalle kilpailulle myös talvisin.)

Asiat huipulla muuttuvat hitaasti

Vaikka voimasuhteet muuttuvat, on asioita, jotka eivät tunnu muuttuvan laisinkaan. Silmiinpistävintä edelleen on, että huippuja ei teknisesti opeteta. Asioista puhutaan, mutta niihin ei paneuduta. MM-kisojen parhaiden maiden pelaajat ovat kuitenkin enimmäkseen teknisesti ja taktisesti hyviä. Syy tähän ei ole se, että maajoukkueet korjaisivat teknisiä puutteita. Teknisesti hyvät pelaajat ovat joko (1.) valtavasta massasta sattuman kaupalla valikoituneita tai (2.) junioreina hyvin valmennettuja yksilöitä. Paljon kuitenkin näkee, edelleen, fyysisiä hirmuja, jotka voisivat olla parempiakin. On harmillista, että tätä ei joko huomata tai ymmärretä. Maajoukkueissa monet valmentajat ovat kiireessä ja paineen alla, jolloin muutoksia ei voida / uskalleta alkaa tehdä kalenterin puristuksessa. MJ- pelaajat ovat yhdessä ennen tärkeitä pelejä yleensä vain hetken, ja kaikki aika ymmärrettävästi kuluu taktiikan ja yhteispelin parissa. Lisäksi monia puutteita valmentajat eivät konfliktien pelossa tähdiltä haluakaan korjata. Huipuilla on usein huippujen vinkeet… Joka tapauksessa käyttämätöntä potentiaalia lentopallomaailmassa on edelleen valtavasti.

Vuodet ja peli ovat tuoneet taitoa

Tämä oli yksi ilahduttavimmista asioista Suomen pelissä. Moni pelaaja- kärjessä Ojansivu, molemmat Oivaset ja Sivula- pelasivat monella tavalla kypsempää hyökkäyspeliä kuin aikaisemmin. Hyökkäysvalikoima on selvästi kasvanut ja järkevät ratkaisut kuuluivat nyt muidenkin kuin Kunnarin repertuaariin. The game has been teaching the game, ajattelin. Uudet hyökkäyksmallit ovat enimmäkseen asioita, joita heille ei seuroissa ole opetettu.

Taito ratkaisee- ei fyysisyys tai pituus

Suomi oli kisojen kuudenneksi lyhin maa. You can not teach height, and you also can not teach speed. Fysiikkaan Suomi ei kuitenkaan yhtään peliä kisoissa hävinnyt, vaikka aina siitä puhutaan (jos joku on 10cm pidempi, sen ymmärtää jokainen katsoja vaikkei uhraisi aiheelle sekuntiakaan.) Lentopallotaidot, joihin perinnölliset ominaisuuset vaikuttavat suhteessa vähän, ovat täysin opetettavissa ja opittavissa. Suomi tarvitsee lisää taitoa, ja kaikista kipeimmin Suomi tarvitsee hyviä vastaanottajia. Mystisiä asioita ei ole olemassa, ja vastaanottoa (ei pelkkää hihalyöntiä, vaan nimenomaan vastaanottoa) tulee opettaa nuorille systemaattisesti. Kuinka kädet ovat, mitä katsot, miten liikut, mitä ajattelet. Ja sitten, ystävän sanoin, ”So many gamelike reps that their arms fall off.”

Olli Kunnari ja Mestaruusliiga

Olli Kunnari oli yksi kisojen parhaista yleispelaajista. Ei vain totutusti Suomen tärkein ja taitavin pelaaja, vaan myös kypsemmällä iällä paremmaksi kehittynyt urheilija. Kaikista hurjinta on, että Kunnari on kehittynyt uudelle tasolle Suomessa. Mies tahkoaa riittävän kovassa sarjassa pelejä viikosta toiseen valtavalla vastuulla. On herkullinen ajatus, että Suomessa voi oikeasti olla kova eurooppalainen sarja muutaman vuoden sisällä. Samalla kun Etelä- ja Keski-Euroopassa sarjat ovat heikentyneet taloustilanteen myötä, on Suomi vetänyt maajoukkuepelaajia puoleensa. Jos MM-kisojen jälkeinen hype johdetaan oikein, ken tietää mitä tuleva tuo…

Suomi tarvitsee yhtenäisyyttä ja opettajia

Joitakin vuosia sitten kirjoitin Suomen kaipaavan lisää ja parempia, opettavia valmentajia. Muutaman lisävuoden lentopallotellusta kiertäneenä perspektiivi on hieman muuttunut. Siitä olen edelleen samaa mieltä, että voimme olla paljon parempia, mutta näen suomalaisen valmennuksen nyt suhteessa melko hyvänä moneen muuhun maahan verrattuna. Suomi kuitenkin oli juuri TOP 10 MM-kisoissa, eikä itsensä tosissaan ottava urheilumaa mielestäni voi enää tyytyä ”melko hyvään.” Tarvitsemme lisää opettajia, lisää pelaajia ja kaikki taidot osaavia eri pelipaikkojen spesialisteja. Jos Suomella ja Mestaruusliigalla olisi yhtenäinen valmennuksellinen linja, tulevat maajoukkuepelaajat todella osaisivat täydempiä ja täydempiä työkalupakkeja kv-tasolle noustessaan.

Tuomas Sammelvuo haluaa tehdä yhteistyötä seurojen kanssa, ja tällä puolella on mielestäni taivas mahdollisuuksien rajana. Moni lentopallomaa nimittäin keskittyy keskinäiseen politikointiin ja valtataisteluun yhteen hiileen puhaltamisen sijaan. SUOMI voi olla erilainen, ja tehdä asioita yhdessä kautta mestaruusliigan ja akatemioiden. Seuroissa on aikaa siihen, mihin maajoukkueessa sitä ei ole.

Dream Big Dreams… Suomen parhaat pelit ovat yhä edessä

Puheista huolimatta yksikään nykyjoukkueen jäsen ei lopeta (ei edes Tolvanen…) ennen kuin Rio 2016 kortti on katsottu loppuun asti. Hulluinta on, että jos Suomi menisi Olympialaisiin, Suomen ei Puolan kisojen valossa kannattaisi sieltä tavoitella mitään muuta kuin mitalia. Kun Köpin kanssa juttelin kesäkuussa, mies totesi päättäväisenä, että ”Kuuba kaatuu ensin, ja sen jälkeen kaatuvat kaikki muut.” Ei Sammelvuo lähtenyt kisoihin kokeilemaan, vaan voittamaan. Jos ette sitä vielä tienneet, niin Small dreams lack magic. Maailma kuuluu ihmisille, jotka uskaltavat unelmoida ja uskoa itseensä.

Rion jälkeen, kävi miten kävi, tapahtuu kuitenkin nuorennus. Muutama pelaaja jää pois, mutta hengähdystauon jälkeen palaava runko voi olla kasassa pitkäänkin. Uskon, että tämä 2016 (johon valmistautuminen muuten alkaa nyt, eikä esim ensi keväänä) on vedenjakaja. Jos Sammelvuo jatkaa, ja oikea tahtotila löytyy, Suomen taso ei putoa mihinkään. Töitä pitää vaan seuratasolla tehdä- ja tehdä nimenomaan yhteisen päämäärän eteen. Ei pelkästään sen oman Kupsin tai Namikan.

Savoon sydämeen palannut

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Mitä vaaditaan EM-mitaliin?

20 Oct

Suomi pelasi hyvät EM-kisat, mutta Italia oli ratkaisevassa pelissä vielä parempi ja jatkoi matkaansa mitaleille. Pölyn laskeuduttua tein koosteen kisojen aikaisista ajatuksista… Vaikka pohjimmiltaan fiilis on hyvä, nälkä kasvoi syödessä (ja hyvä niin.) Kysymys joka minua kiehtoo eniten kuuluu ”Kuinka Suomi voi vielä parantaa ja ottaa mitalin?”

Kärsivällisyyttä…

*Suomella on ollut uusi päävalmentaja vasta muutaman kuukauden. Tuomas Sammelvuo ei ole täyspäiväisesti valmentanut aikaisemmin, joten valinnan ja Maailman Liigan jälkeen kuului kahdenlaista mielipidettä. Äkkipikaisten porukka ei ymmärtänyt ja piti kesää todisteena huonosta valinnasta, tason tippumisesta, tuhon tiestä ja ties mistä. Kärsivällisten joukko kuitenkin ymmärsi, että Köpi on hieno mies, hyvä keulakuva ja edeltäjistään poiketen välittää aidosti koko suomalaisesta lentopallosta. Hän tulee antamaan kaikkensa, mutta hyväksi huippuvalmentajaksi kasvaminen vie aikaa jokaisen kohdalla.

*Suomi on EM-kisojen jälkeen sillä samalla tiellä kuten niitä ennenkin. Erona on vain se, että nyt se näkyy tuloksissa ja katsomoissa. Siitä huolimatta nyt äkkipikaiset kehuvat suoritusta kilpaa, valinta olikin hyvä, valmentaja loistava jne. Lisäksi äkkipikainen toteaa, että tämä oli kyllä maksimi, eikä materiaali riitä enempään. Kärsivälliset taas ymmärtävät, että hyvää työtä on tehty, mutta matka jatkuu edelleen. Voimme olla vielä parempiakin.

*Uskon mielelläni Benjamin Franklinia: “He that can have patience can have what he will.” Fanitus on hieno ja tärkeä asia, mutta ei pidä unohtaa että fan on liian usein sama kuin fanatic. Jos toimintaa halutaan kehittää, se pitää aina tehdä kärsivällisesti, eikä fanaattisen äkkipikaisesti. Yksittäinen maa kun ei lottovoiton sattuessa voi alkaa ostelemaan uusia pelaajia… Maailma kuuluu kärsivällisille ja toivonkin lukijan tätä silmäillessä miettivän kumpaan joukkoon hän haluaa kuulua.

Kolme suurinta positiivista muutosta:

1. Tekeminen on taas mielekästä

Parasta kisoissa oli pelaajien uusi sitoutuminen Suomi-paitaan. Jo ekassa pelissä pelaajien ilmeistä näki, että veljet tämä on kivaa. Se on Sammelvuon suurin ja tärkein saavutus tähän mennessä- kaikki muu kalpenee tämän rinnalla. Ei ole helppo paikka asettua pienen maan ruoriin. Käytössäsi on kapea pelaajamateriaali, hyvin vähän aikaa kehittää pelaajia, paljon kansainvälisiä kilpailuita ja kovat tavoitteet. Vaikka pelaajilla olisi mitä puutteita, et yksinkertaisesti heti ehdi muuttaa kaikkea niinkuin haluat. Jokaisella pelaajalla on tuhansien toistojen tuomat hyvät ja huonot tavat jo sitkeästi iskostettuina. Mitä lähdet muuttamaan ja mitä et, ja vielä tärkeämpänä kuinka saat pelaajat ylipäätään sitoutumaan toimintaan?

2. Staffi on vihdoin kokonaisuus

Toinen iso asia on, että meidän yhteinen juttu ei rajoitu pelaajiin. Monessa joukkueessa joko päävalmentaja on ”yksin” joukkueen lähellä, tai kukaan valmennusporukasta ei ole joukkuetta lähellä. Tämä oli tilanne etenkin Mauron kauden lopussa, jolloin italialaiset ja suomalaiset olivat kuin kaksi joukkuetta yhden sisällä. Nyt meidän toiminnallamme on uusi suunta. Joukkueen johtajasta fysioterapeuttiin kaikki kokevat ylpeyttä suomalaisuudesta siinä missä pelaajatkin. Nostan Sammelvuolle ja lentopalloliitolle hattua siitä, että monessa valinnassa osuttiin nappiin.

3. Suomen pelaaminen on kurinalaisempaa

Ehkä kurinalainen tarkoittaa tässä samaa kuin kärsivällinen. Varmistuspelaaminen on valovuoden edellä menneitä vuosia. Hyökkääjät tekevät pahoista paikoista fiksumpia ratkaisuja. Pelaajat ovat kaikin puolin kypsempiä kuin muutama vuosi sitten, sekä ratkaisuiltaan, että käytökseltään. Mahtava juttu. Kaikki kolme kohtaa kenties mahtuvat otsikon ”kova yhteinen halu.” alle. Näiden päälle on hyvä rakentaa tulevina vuosina entistä parempi maajoukkue, mutta se edellyttää myös apua meiltä muilta.

Kolme asiaa joissa Suomen on oltava parempi- eikä vain mj:n, vaan meidän kaikkien

Ettei se unohdu haluan vielä korostaa, että päällimmäisenä olen ylpeä joukkueen suorituksesta ja asenteesta. Näkemys kehityskohteista tulee vasta kakkosena. Mutta varmasti on hyväkin, että vielä löytyy korjattavaa. Sehän vain tarkoittaa, ettei Suomen suorituksen katto soraäänistä huolimatta ole vielä lähellä. Olennaista on kuitenkin, että jokaisen juniorivalmentajan ja pelaajan pitää olla tässä projektissa täysillä mukana… Ei anneta näille tyypillisille soraäänille yhtään siimaa:

Suomella ja Italialla on huikea tasoero fysiikassa.”

Tarvitsemme pidempiä ja vahvempia pelaajia.”

Tällä tavalla puhuu todella moni. Fyysiset ominaisuudet näkee jokainen lajitietämyksestä riippumatta, ja niiden taakse on aina helppo mennä. Samalla ajattelemme oikeasti, että näistähän se kenkä puristaa, eikä mistään muusta. Ongelma kuitenkin on, että näin puhuva laittaa itsensä heti asemaan, jossa näille asioille ei vaan voi mitään.No totta kai jokainen maa haluaa pidempiä ja vahvempia pelaajia! Sehän on itsestään selvää ja toivoa saa aina.

Fyysisesti lahjakkaampia pelaajia odotellessa itse tekijät kuitenkin käärivät hihat ja keskittyvät asioihin joihin todella voidaan vaikuttaa. Pelaajamäärä ja laadun kasvattaminen kuuluu osana työhömme, mutta en voi aloittaa tätä sanomalla, että ”materiaali ei riitä” sillä se ei ole täysin totta. Suomen olisi ratkaisevassa ottelussa kaatanut Italian, jos olisimme parempia joissakin lentopallon perusasioissa

1. Puolustustaidoissa, jotka eivät ole mielekkäitä nuorille

Kaikki juniorit haluvat lyödä, harva haluaa nostaa tai puolustaa. Meidän täytyy saada lisää huomiota näille taidoille jo varhain. Suomi missasi Italia- pelissä ainakin 16 mahdollisuutta rakentaa hyökkäystilanne (keskiarvo siis n. neljä kpl /erä!) Listalla on lähes yksinomaan puolustuspään tilanteita, jotka meidän täytyy ehdottomasti hoitaa, jos haluamme pelata EM-mitalista. Mukana ei lisäksi ollut yhtään tilannetta, johon olisi tarvittu äärimmäistä venymistä, parempaa fysiikkaa tai mitään vastaavaa. Ainostaan yksinkertaisia perustaitoja kuten teknisesti hyvä torjuminen, tiikerin tekeminen, sormilyönti, kommunikaatio, ja niin edelleen.

En väitä, että kaikki pallot olivat helppoa, mutta ne eivät missään nimessä olleet ylivoimaisen vaikeita tälle tasolle. Ei olympiamitalistia voita, jos emme saa näitä peliin. Sitten kuvittele, että voitat puolet noista neljästä rakennetusta tilanteesta, siis 2p/erä. Yhtäkkiä kahden vikan erän 25-22 tappio onkin 24-23 tilanne meille, and it’s a whole new ball game. Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että peli olisi voinut olla 3-1 Suomelle. (Vaikka Italia loisti fyysisyydellään, se sähläsi myös paljon ja avasi meille oven. Mauro sanoikin, että ihan sama kuka tulee vastaan. Meillä on omat ongelmat ja keskitymme niihin. Tämä Italia on taidoissa hyvin kaukana 90-luvun joukkueesta, vaikka heillä nytkin on fyysiä pelaajia.)

2. Pelinlukemisessa (sekä torjunta- että puolustuspelaamisessa)

Liittyy saumattomasti yllä oleviin puolustustaitoihin. Torjujan pelinlukeminen ja yhtäaikaa liikkuminen saattaa olla lentopallon vaikein taito. Puolustuksessa sinulla on hieman enemmän aikaa (ja vähemmän liikkumista) mutta silti kestää vuosia kehittyä hyväksi pelinlukijaksi. Sinun täytyy katsoa oikeita asioita, saada informaatiota, tulkita sitä oikein, liikkua tehokkaasti, ja kaikki on valehtelematta ohi kahdessa sekunnissa. Lisäksi Italian tasoiset hyökkääjät voittavat silti suurimman osan palloista sinua vastaan, ja silti meidän tulee olla tässä parempia ja kärsivällisempiä kuin nyt olemme. Kyseessä on tärkeä, mutta hyvin vähän opetettu taito. Tiedämme että kognitiivisia taitoja oppiessa on määrätietoisten harjoitustuntien määrällä suuri merkitys- toisin kuin esimerkiksi kovaa ja korkealta hyökkäämisessä, jossa fyysinen lahjakkuus auttaa paljon. Lyhyt tarina pelinluvusta:

Kuvittele Pekka ja Jukka, 8v, aloittamassa lentopalloharrastusta. Alkuun molemmat (kuten kaikki muutkin) katsovat aina palloa. Ylös, alas, sivulle. Mutta vuoden kuluttua aloittamisesta tapahtuu jotakin. Perustaidot opittuaan Jukka alkaa sattumalta irrottamaan katsettaan pallosta. Hänelle kehittyy tapa katsoa pelaajaa, joka seuraavaksi pelaa palloa. Molemmat rakastuvat lajiin. Kelaa sitten 8v. eteenpäin. Meillä on nyt kaksi pelaajaa nuorten maajoukkueessa, molemmat pitkiä ja vahvoja. Jukka on ilmiömäinen pelinlukija, Pekalle kaikki tilanteet valkenevat vasta, kun ne ovat jo tapahtuneet. Jukka on ikäluokkansa paras lentopalloilija, mutta Pekka ainostaan paras hyökkääjä kokonsa ja fysiikkansa ansiosta.

Seuraavaksi näille 16-vuotialle sattuu valmentaja, joka alkaa opettaa pelinlukua. Vihdoin myös Pekka katsoo pelaajia, eikä vain palloa, mutta hän kehittyy todella hitaasti vaikka katsoo samoja asioita kuin Jukkakin. Syy on sama kuin kahdella venäjän opiskelijalla, joista vain toinen on ollut vuoden vaihdossa Moskovassa. Molemmat kuulevat fyysisesti samat asiat, mutta informaatiolla on enemmän merkitystä jos on aikaisemmin joutunut tulkitsemaan sitä. Vaikka tuntimäärät eivät ole tarkkaa tiedettä, on Jukalla 8 vuoden etumatka, siis hyvässä lykyssä tuhansia tunteja. Hän saa paljon enemmän irti pelistä kuin Pekka, vaikka molemmat vihdoin katsovat samoja asioita. Ei siis ole kyse ainoastaan siitä, mitä katsot, vaan myös siitä, mitä näet. Pelinluku on taito, jota pitää opettaa jo nuorimmille. Ei vie aikaa, ei maksa mitään, ei rasita nuorta, ja tässä voi kehittyä vaikka ei ikinä koskisi palloon. Muistutat vain lempeästi joka treeneissä katsomaan pallon sijaan ensin passaria, sitten hyökkääjää.

Suomi ei ole tässä yksin, sillä esimerkkejä puutteellisesta pelinluvusta on pilvin pimein. Mikko Eskon tavaramerkki- juoksusta heitetty sivuttainen sormilyönti verkon yli- uppoaa usein (muistatko EM-kisat 2007?) mutta jos puolustajat todella katsovat passaria eivätkä palloa, suoritus ei ikinä tuota pistettä. Viime pelissä Italian Travica hyppäsi viisi kertaa pintapalloon toinen käsi hyvissä ajoin pystyssä ja tappoi niistä kaikki. Peittelemätön passarin juju oli tulossa, mutta emme reagoineet siihen ennenkuin oli jo myöhäistä. Tässä myös syy siihen, miksi Brasiliaa on niin vaikea kammeta maailman rankingin kärjestä. Sen lisäksi että äijillä on kokoa, he lukevat tilanteet poikkeuksellisen hyvin. Hankalaa voittaa, kun hakkurille ei uppoa juju, yp osaa lyödä 1-paikalta ja libero passaa tarvittaessa siirtoja. Tilanteiden tunnistaminen johtaa myös heidän kykyynsä improvisoida. (Brasilialaiset usein aloittavat lentopallon varhain -vaikka eivät välttämättä heti erikoistu siihen.)

3. Syöttö- ja vastaanottopelaamisessa

Kun USA voitti 2008 Olympiakultaa, moni luuli sen johtuvan passarista ja hyökkääjistä. Väärin. USA itseasiassa tilastollisesti hävisi kaikki kolme viimeistä peliään, jos mukaan laskettiin ainoastaan pallorallit, jotka eivät päättyneet ässään tai syöttövirheeseen. Toisin sanoen kun USA pelasi pudostuspelit SRB, RUS, BRA vastaan, heidän hyökkäystehonsa ei olisi riittänyt (Sama kuin Suomella nyt.) Jokainen moderni valmentaja tietää, että syöttö ja vastaanotto ovat tärkeitä, mutta eivät sitä, että ne ovat kriittisen tärkeitä. On lisäksi surkuhupaisaa miten vähän ja miten huonolla fokuksella niitä edelleen treenataan jokaisessa maassa missä olen lentopalloa nähnyt.

Suomen kannalta tilanne on taas sama, kuin edellämainituissa taidoissa. Ollaksesi hyvä syöttäjä tai vastaanottaja sinun ei tarvitse olla pitkä eikä supervahva. Ja piste. Sinun tarvitsee olla taitava ja tasaisen varma. Nämä kaksi tärkeintä lentopallosuoritusta voivat tuoda nopeaa menestystä, mutta niiden harjoittelun on oltava tärkeää jo junioreille. Tutkimusten mukaan syöttövirhe on pahinta mitä voit pelissä tehdä, mutta pian sen jälkeen huonojen listalla tulee helppo syöttö, joka johtaa täydelliseen vastaanottoon. Emme siis voi riskisyöttää, emmekä pelata varman päälle.

Syöttäminen on lisäksi lentopallon ainoa suljettu taito, joten kaikki paineet ovat sinulla, mutta niin on vaikutus suoritukseenkin. Teknisten ja taktisten asioiden lisäksi meidän täytyy opettaa pelaajat rutiineihin, keskittymään, ajattelemaan oikeita ajatuksia oikeaan aikaan, ja lopulta olemaan ajattelematta mitään. Näitä harjoittelemalla lopputulos kallistuu enemmän ja nopeammin, kuin minkään muun osa-alueen kautta.

Eli yhteenvetona… Tarvitsemme taitojen kehittämistä alusta asti, mutta myös koko uran ajan. Lentopallon pelaamista ja kaikkien taitojen osaamista, etenkin pelinlukemisen ja syöttö/vastaanotto-taistelun opettamista. Näitä kehittämällä Suomi voi vielä ottaa sen EM-mitalin.

Kiitos hienoista kisoista,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com