Tag Archives: John Wooden

Valmentajan Rakkaus

23 Dec

Joulun alla tuntuu sopivalta kirjoittaa siitä, mikä on tärkeintä.

Olen usein puhunut urheilusta näyttämönä, jossa toimivilta ihmisiltä odotetaan tietyntyyppistä fanaattisuutta. Pääosassa ovat voitot ja tappiot, sekä vahvat tunteet niiden mukana. Viisas taas näkee tuloksen jäävuoren huippuna ja jatkaa matkaa. Mutta vaikka kaikki on seurausta jostakin, ja vaikka päivittäin halutaan kehittyä, on matkan takana jotain työtäkin suurempaa.

Tiedämme, että yhteisen arvopohjan luominen on yksi tärkeistä asioista menestyvän organisaation rakentamisessa. Arvot kirkastavat vision, yhdistävät ajatukset ja vähentävät sääntöjen määrää. Rakentaminen vaatii varsinkin alussa kärsivällisyyttä, eikä ole itsestäänselvää, että yhteinen sävel heti löytyy. Kärsivällinen johtaja kuitenkin vie laivaa suuntaan, jossa yksilöistä kasvaa yhteisö. Parhaat valmentajat kertovat selkeästi mitä he odottavat ja vaativat vastuullisuutta. Ja kaikista tärkeimpänä he tekevät tämän tavalla, joka ei murenna tai loukkaa yksilön persoonaa, vaan rakentaa sitä. Aika ajoin tiukkuudella, mutta pohjimmiltaan lempeydellä. Miksi?

Parhaat valmentajat rakastavat pelaajiaan. Eivätkä vain siksi, että se toisi voittoja, tai edes siksi, että he haluavat ihmisten voivan hyvin. He rakastavat, koska ovat syvästi ymmärtäneet jotakin ihmisyydestä. Rakkaus ei sattumalta ole pohjalla jokaisessa suuressa uskonnossa. Se on kenties niin lähellä hyvyyttä, kuin ihminen elämässä voi päästä. Joulun blogi kertoo tällaisesta hyvyydestä juuri hyvien valmentajien kautta. Thomas Carlylesta poiketen uskon, että historia on muutakin, kuin vain kokoelma suurten ihmisten elämänkertoja. Totuuden siemen kuuluisassa mietteessä silti on.

There is not much more in this world than true friendship. I love being in the same gym as you or being on the same field as you. Take good care always, Marv.”

Entisellä esimiehellä oli tapana kirjoittaa ihmisille tällaisia muistamisia. Viimeisen sain mukaan vierailulla vuonna 2015, vaikka emme enää työskennelleet yhdessä. Kortti ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, enkä ollut ainoa, jonka Marv Dunphy huomioi.

Pelin ja analyysien jälkeen hän olisi yhdeltä yöllä voinut lähteä nukkumaan. Sen sijaan herran tapana oli ajella ympäri kampusta jakaen turvamiehille pelitapahtumasta yli jäänyttä ruokaa. Kun Marv näki kadulla roskan, hän nosti sen ylös ja kantoi mukanaan, kunnes vastaan tuli roskakori. Hieno tarina liittyy myös siihen, kun miehen valmentama USA voitti olympiakultaa 1988. Marv vietti yön kirjoittaen kortteja niille, joiden avusta oli neljän vuoden ajalta ollut kiitollinen (juhlistaa voi näköjään monella tavalla.) Miestä itseään taas ei tarvinnut huomioida kuin yhdellä tavalla. Häntä tuntui kiinnostavan lähinnä se, että asiat tehtiin systemaattisesti oikein, yhteisten arvojen mukaan.

Jokaisella on toki myös puutteensa. En kuitenkaan koskaan nähnyt tilannetta, jossa hän ei ollut hyvällä tavalla läsnä. Lisäksi en koskaan nähnyt tilannetta, jossa Marvin puhuessa hänellä ei olisi ollut kaikkien läsnäolijoiden huomio. Olen jälkikäteen miettinyt, millainen USA tai Pepperdine joskus 1980-luvun arjessa oli. Yritin Kalifornian vuonna oppia kaiken minkä saatoin, mutta ymmärsin todella vasta myöhemmin, että eiväthän kulttuurit nouse nopeasti. Todellisuudessa näin 2011-12 vain kulminaation ilmiöstä, jota oli rakennettu 30 vuotta. Siinä hetkessä tuntui, että näin se on aina ollut, vaikka mittaa matkalla oli tietenkin paljon enemmän.

Dunphy oli aikanaan kovalla työllä laittanut itsensä tilanteisiin, joissa tielle osui vaikuttavia ihmisiä. Pelillisesti hän sai suurimmat vaikutteensa ollessaan Dr. Carl McGownin apuvalmentaja. (Pian 80-vuotias McGown kuuluu siihen pieneen valmentajaryhmään, jotka ovat vaikuttanut modernin lentopallon kehitykseen kenties eniten.) Ammattitaidostaan huolimatta Marv ei tietääkseni silti ollut erityisen haltioitunut esimerkiksi taktiikoista tai tekniikoista, vaikka työt tehtiinkin aina viimeisen päälle. Eniten hän kertoi oppineensa valmentamisesta koripallon suurelta John Woodenilta, johon tutustui tehdessään tutkimustaan yliopistolle. Sekä Wooden, että Dunphy näkivät itsensä treenivalmentajina, ja ennen kaikkea ihmisten johtajina: (Haastattelu 4min.)

https://www.youtube.com/watch?v=FPFpOsiXE3c

Everything after Wooden is downhill.”

Jos olet johtaja, eikä Wooden ole tuttu, kannattaa tutustua. Kaikkien aikojen parhaita valmentajia (tai parhaita mitään) on mahdotonta valita, mutta silti kertoo jostakin, jos on niissä keskusteluissa mukana. Lähes satavuotiaaksi elänyt Wooden kuuluu tähän joukkoon. Vaikka UCLA:n koripallovalmentaja onkin kotimaassaan tunnettu, Marv arvioi, että hän ei ole niin tunnettu kuin pitäisi. Videolla mainitut arvot ja kunnioitus yksilöä kohtaan ovat John Woodenin ydin. Tämä näkyy vahvasti myös hänen kirjoissaan:

At some point, later than I’d care to admit, it became clear to me that the most productive model for good leadership is a good parent. A coach, teacher and leader, in my view, are all basic variations of being a good parent. And while parenting is the most important job in the world, leadership isn’t far behind. I revere the opportunity and obligation if confers, namely, the power to change lives and make a difference. For me, leadership is a sacred trust.

Although it may sound ouf of place in the rough-and-tumble context of sports or corporate competition, I believe you must have love in your heart for the people under your leadership.

I did. For a parent, family counts most of all; for a good leader, the team is nothing less than extended family. … And love is present in every good family.

I will not like you all the same, but I will love you all the same. And whether I like you or not, my feelings will not interfere with my judgement of your effort and performance. You will be treated fairly. That’s a promise.”

Wooden on Leadership (Wooden, 2005), p.80-82 (painotukset allekirjoittaneen.)

Tämä viesti on suodattunut läpi pohjoisamerikkalaisen valmennuskirjallisuuden. Näin etenkin joukkuelajien osalta; koripallosta lentopalloon ja aina jenkkifutikseen. Wooden tiesi, että ei ole eroa hyvällä vanhemmalla ja valmentajalla. Lisäksi hän ymmärsi, että vaikka vanhempi saattaa pitää toisesta lapsesta enemmän kuin toisesta, hän rakastaa molempia yhtä lailla. Hyvä vanhempi myös ylläpitää turvallista ympäristöä, jossa on selkeät rajat ja kuri.

En osannut nähdä tätä näin ollessani Pepperdinen arjessa, mutta myöhemmin ymmärsin, että yhdellä sanalla Marvin toimintaa ohjasi rakkaus. Tämä on aihe, josta moni kovaksi itsensä kokeva koutsi mieluummin vaikenee, eivätkä Wooden tai Dunphy arjessa usein käyttäneet sanaa love. Silti kyse on ihmisen perimmäisestä hyvyydestä ja lujuudesta. Asian selventämiseksi lienee tarpeen selventää rakkauden erilaisia lajeja.

Rakkautta on siis muuallakin, kuin parisuhteissa. Arjen puheessa yleisin muoto on eros, eli juuri romanttinen rakkaus. Sveitsissä pelatessani Mcgown teki joukkueen kanssa yhdessä arvot, joista tärkein oli phileo, eli ystävällinen, toverien välinen rakkaus. Siinäkin perusviesti oli, että meidän ei tarvinnut pitää toisistamme, mutta tovereiden keskinäisen kunnioituksen ja välittämisen tuli olla itsestäänselvää. Vanhemman ja lapsen, tai opettajan ja oppilaan välistä rakkautta kutsutaan nimellä storge. Tämänkaltainen voi olla myös valmentajan ja pelaajan välinen kiintymys.

Suomalaisille on vaikeampaa käyttää R- kuin amerikkalaisille joidenkin mielestä kulunutta L-sanaa. Teot ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin sanat, ja puhumme lopulta ihan samasta asiasta. Tekee mieli todeta, että jos miehisessä jenkkifutiksessakin ymmärretään tämä, pystyy siihen kuka vain. Esimerkiksi ikänsä New York Giantsissa pelannut ja Super Bowl mestaruuteen lopettanut Michal Strahan kuvasi suhdettaan valmentaja Tom Coughliniin näin: (Todellisena piiskurina tunnettu Coughlin palasi kirjassaan teemaan useassa kohdassa.)

When I look back on our relationship now, I tell people proudly that I love the man. I love him, and if I could, I would play for him any day.”

Earn the Right to Win (Coughlin, 2003), esipuhe.

Millainen sitten oli tällaisten eeppisten valmentajien alkutaival? Kirjoissaan he ovat usein juuri jäämäässä eläkkeelle, ja harmaantuneinakin yhä ruokaketjun huipulla. Heidän auktoriteettinsa on tuolla hetkellä kyseenalaistamaton; asiat rullaavat. Kiinnostaa kuitenkin tietää, milloin tapahtui kaksi asiaa… Milloin he oivalsivat 1) mistä johtamisessa on kysymys ja 2) milloin muut ympärillä ymmärsivät heidän merkityksensä johtajina?

Vastaukset saattavat kuuluvat 1) asteittain (ja usein myöhemmin kuin olisivat halunneet) ja 2) vasta sitten, kun he olivat voittaneet tarpeeksi. Sekä osittain suomalaissukuinen Dunphy, että perin juurin jenkki Wooden ajattelivat pelaajiensa olevan ”menestys”, jos he 20v kuluttua näkivät näiden olevan kunnon kansalaisia. Sietää kysyä, kuinka moni johtaja nykyisin osaa tai haluaa nähdä asiat näin?

Woodenista tuli lopulta satumaisen kuuluisa, mutta 90-vuotiaanakin hän puhui yhä nöyrästi. Velho tiedosti, että oli voittanut mestaruuksia suuressa yliopistossa, jossa siihen tarjoutui mahdollisuus. Ajan mittaan efekti kertaantui, ja ensimmäisten voittojen myötä hän sai monet maansa parhaista pelaajista. Jos Wooden ei olisi ollut onnekas saadessaan kyseisen työpaikan, koko UCLA ja sen dynastia olisivat jääneet tapahtumatta. Ja… Ilman mestaruuksia suurin osa ei haluaisi edes kuunnella kaveria, saati opiskella häntä, vaikka tieto onkin ihan yhtä timanttia. Laittaa miettimään. Hyviä vanhempia ja johtajia toimii hiljaisuudessa ihan nenämme alla, emmekä me huomaa heitä. Pelkkä menestys -tai sen puute- määrittelee arvostuksemme ja kiinnostuksemme. Unohdamme, että voitot eivät yksin korreloi ammattitaitoa, vaikka ovatkin osa sitä. Myös olosuhteilla on merkitystä:

Can one honestly feel that a Dean Smith, a Bob Knight, a Denny Crum, a Lou Carneseca, a Ralph Miller, an Adolf Rupp, a Hank Iba, or a Pete Newell is a better coach than one of the many Browns, Joneses or Thompsons- or than the many who never won a national championship because of extenuating circumstances but whose teams play close to the level of their competency?

Suffice it to say, that there are many good coaches, known and unknown, whose records would be just as good or better than many of the highly publicized if their positions were reversed.”

They Call Me Coach (Wooden, 1988) p.236 (painotukset allekirjoittaneen.)

Pyhinä osa meistä pysähtyy nauttimaan hiljaisuudesta (ja osa sukulaisten karusellista.) Pysähtymään kykenevät ehtivät kenties myös tarkastella sitä, minne ovat matkalla. On rohkaisevaa nähdä, että monet ovat menneisyydessä ja suuremmalla kokemuksella vastanneet samoihin kysymyksiin, jotka meitä askarruttavat. Lisäksi on kannustavaa, että alansa parhaat näkevät johtajan roolin edellä kuvatulla tavalla: todelliseen hyvinvointiin tarvitaan sekä kovuutta, pehmeyttä, että nöyryyttä. Yhdellä sanalla siis rakkautta.

Ennen joulun toivotuksia luettavaksi vielä seuraava, lyhyt artikkeli. Carl McGownin myöhään urallaan kirjoittama juttu pohtii sitä, mitä on olla sekä hyvä, että hyväksi omille pelaajille. Tätä toivoo salaa kenties jokainen valmentaja ja johtaja. Myös siis he, jotka eivät ole asiasta vielä tietoisia.

https://www.goldmedalsquared.com/blog/good-for-and-good-to/

Merry Christmas,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Valmentajan Velvollisuudesta

23 Jan

Alkuun onnittelut suomalaiselle lentopallolle MM-kisapaikasta! Tämä on upea asia pelaajille ja staffille, mutta myös jokaiselle jossakin vaiheessa mukana olleelle. Näitä ihmisiä on itseasiassa todella paljon: Kaikki maajoukkuepelaajat ovat joskus olleet junioreita, ja kuluneiden 20v aikana he ovat tarvinneet pelikavereiden, vanhempien, valmentajien, seurojen, fanien ja ennen kaikkea vastustajien apua kehittyäkseen nykyiselle tasolle. Ei siis ole mitään markkinointipuhetta kehua tätä koko lentopallokansan saavutukseksi. Nyt hieman toiseen aiheeseen- maajoukkueesta puhumme varmasti lisää pitkin vuotta.

Allekirjoittaneelle tammikuun teema on ollut valmentajan velvollisuus. Olin peliurallani onnekas, sillä moni valmentajistani todella halusi opettaa pelaajiaan. Koska me kaikki valmennamme niin kuin meitä on valmennettu, myös oma ajatus valmentajasta on opettaja, eikä niinkään manageri tai projektin vetäjä. Kun reilut 5v sitten aloin kirjoittamaan ajatuksia blogin muotoon, hirvitti valmentajilta kuulemani, tasainen valitus pelaajista: ”On me tuosta puhuttu, mutta ei ne vaan opi.”

You haven’t taught until they have learned.”John Wooden

UCLA:n kuuluisa opettaja tiivisti totuuden tähän lauseeseen. Jos pelaaja ei ”opi”, on syytä todennäköisesti myös jossain muualla kuin itse oppilaassa. Todella harvalla on ylitsepääsemättömiä oppisvaikeuksia, ja jokainen joukkuepeli -tai peli ylipäätään- on jo itsessään hyvin motivoiva. Kysymys kuuluukin, voiko vika olla harjoitusympäristössä? Mitä valmentaja olisi itse voinut tehdä toisin? Lapset, joilla tänä päivänä diagnosoidaan AHDH, pystyvät keskittymään pitkiäkin aikoja ympäristössä, joka on erilainen kuin perinteinen, analoginen luokkahuone (esimerkiksi videopelien parissa.) Samalla tavalla voi oppimisympäristö lentopallossa olla syypää hitaaseen kehitykseen.

Kukaan ei ole sanonut, että opettamisen tulisi olla helppoa. Jokainen jonkin urheilulajin tekniikoita opettanut tietää, että joskus taito ei tunnu ”tarttuvan” millään. Toisinaan pelaaja taas menee aimo harppauksin eteenpäin. Tästä johtuen moni valmentaja ajatteleekin, että ”Joskus me vaan jaksetaan kiinnittää huomiota ja tehdä töitä. Muutoin olemme laiskoja.” Vaikka pelaajilla toki on parempia ja huonompia keskittymispäiviä, useimmiten on kuitenkin kyse itse oppimisen luonteesta.

Suurimman osan harjoitusajasta vietämme tasangolla, ja parhaat urheilijat ymmärtävät tämän. He jaksavat tehdä töitä silloikin, kun kehitys ei vielä ole silminnähtävää.

Olin hyvin lähellä pudota tähän ”ei me vaan opita”- kuoppaan itsekin joulun jälkeisissä harjoituksissa. Puolet joukkueesta oli maajoukkueiden mukana, ja meillä siten noin 7-9 hengen ryhmä treeneissä. Kaikki olivat joulutunnelmissa ja väsyneitä. Itse olin väsynyt myös, vaikka joulu olikin jo tullut ja mennyt. Joka tapauksessa emme olleet valmiita harjoittelemaan. Ensimmäisen harjoituksen laitoin asiallisesti poikki jo puolessa välissä, sillä keskittymisen taso oli huono.

Tämä on yksi periaatteistamme: Ilman sen kummempaa suuttumista jätämme harjoituksen kesken, jos huomauttamisen jälkeen emme vieläkään yritä parastamme. Emme siis suostu harjoittelemaan ala-arvoisesti.

Onneksi näin ei käy kuin kerran pari vuodessa ja koskee ainoastaan kertoja, kun kysy on todella yrittämisen puutteesta. Meno oli laiskahkoa kahdessa seuraavassakin treenissä, joissa tosin vietimme miltei täydet kaksi tuntia. Olin pettynyt ja kärsimätön johtuen pelaajiemme kyvyttömyydestä tehdä muutoksia. Vaahtosin kollegalleni asiasta tyyliin:”Miten on mahdollista, että joudumme sanomaan samoista, yksinkertaisista asioista uudestaan ja uudestaan!”

Rauhoituin kuitenkin vapaapäivänä ja päätin kärsivällisesti jatkaa opettamista. Sen takiahan minä siellä olin. Päätin lisäksi, että vaikka ihan kaikkeen ei voi puuttua kerralla, puutun aina niihin asioihin, joiden en vain voi antaa olla. Istuin alas joukkueen vanhimman pelaajan kanssa ja kerroin teknisesti muutoksesta jonka haluamme tehdä hänen vastaanottoonsa. Sanoin, että ei ole oikein vaatia nuoremmilta tätä muutosta, mutta ei häneltä, sillä ne keneltä vaaditaan enemmän kehittyvät enemmän. Kyseinen veteraani oli silmin nähden iloinen, että häneltä vaadittiin samaa kuin muiltakin. Kirjoitin valkotaululle uudestaan kaikki ne asiat, joita yksittäinen pelaaja hioo kussakin harjoituksessa. Tämä ”Little rocks”- lista sisältää enimmäkseen teknisiä asioita ja toimii pelaajalle muistutuksena: ”What are you working on right now? Jokaisella pelaajalla on aina jotakin, mitä hän harjoituksissa ajatuksella hioo. Nuoremmat pelaajat nostivat myös tasoaan, ja vuoden kolmas harjoitus oli paras, jonka olemme koko kaudella vetäneet. Viikkoa aikaisemminhan olin pitänyt tilannetta täysin toivottomana.

It is not the pace of the teacher that matters- it is the pace of the learner.” – Dr. Carl McGown

Kesällä 2011 olin vapaaehtoisena valmentajana Sveitsin maajoukkueen mukana. Kysyin miksi Carl oli tehnyt harjoitusten rungon valmiiksi vain päivän tai kaksi eteenpäin? Töita oli paljon ja ajattelin, että olisi ollut helpompaa suunnitella kerralla pidemmälle. ”How do you know what we need in one week?” Minä siihen, että ekalla viikolla torjunta-puolustusta, toisella hyökkäystä… Hän sanoi, että totta kai meillä on ”Big Rocks”-lista kaikista isoista asioista viikottain, mutta valmentajat haluavat aina edetä liian nopeasti. Ei sillä ole mitään väliä mitä me haluaisimme opettaa, jos pelaajat eivät vielä osaa perusasioita. Aina täytyy edetä oppijan aikataulussa.

Oppijan aikataulussa. Asiat, jotka ovat minulle valmentajana yksinkertaisisia, eivät välttämättä ole sitä pelaajille. Samalla viikolla Carl kirjoitti sähköpostissa ”Muistatko miten sinua valmennettiin? Mehän puhuimme samoista asioista teille koko vuoden!” Lisäksi silloisessa joukkueessamme oli todella vahva motivaatio kehittyä ja tehdä asiat huolella- ja silti meitä piti muistuttaa päivittäin.

Otsikon mukaisesti valmentajalla on velvollisuus pelaajia kohtaan. Valmentaja on velvollinen pitämään pelaajan edun mielessään silloinkin, kun kaikkia väsyttää, pelaaja ei keskity, ja vaaditut muutokset eivät tapahdu. Valmentaja on velvollinen vaatimaan muutoksia rakentavalla tavalla ja olemaan kärsivällinen etenkin silloin, kun muut eivät ole. Valmentalla tulee olla pelaajistaan suuria odotuksia, eikä hän voi katsoa toimintaa sormien välistä.

Ja viimeisenä: valmentajan tulee sitoutua siihen ryhmään, mikä hänellä kulloinkin on käytettävissään. Tiedostin tämän vuoden viimeisenä päivänä miettiessäni kaikkia niitä kertoja, kun joku valmentaja on haikaillut parempien pelaajien perään. Hyödyttömyydestään huolimatta tämä on hyvin yleinen puheenaihe valmentajien keskuudessa. Jos aina haluat parempia pelaajia, mikä ihme se sinun tehtäväsi valmentajana on? Muistutin itseäni, että meillä oli hyvä ryhmä käytössä, ja näiden kavereiden kanssa työ oli tehtävä. Uusien pelaajien tai valmentajien hankkiminen ei lyhyellä aikavälillä tuo muuta kuin huonon maineen. Kuten Marv Dunphy sanoi:

The kids are in your gym. You just have to train them.”

Hyvää alkanutta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Pitkän tähtäimen suunnitelmista

30 Jun

Ei ole montaa yhtä hämmentävää asiaa kuin kärsimättömyys.

Periaatteessa jokainen meistä tietää, että hätiköinnistä seuraa harvoin mitään laadukasta. Silti me ihmiset joka päivä teemme nopeita johtopäätöksiä ajattelematta aihetta laajemmin. Tällainen toimintamalli tuntuu olevan kaikista yleisin asioissa, jotka meille ovat tärkeitä; siis ironisesti niissä asioissa, mihin tulisi myös kiinnittää huomiota.

Urheilun seuraaminen on monelle intohimo, ja oman joukkueen menestyminen (tai sen puute) heijastuu samantien kommentteihimme. Satunnainen katsoja tai viikonloppufani ymmärrettävästi kommentoi asioita niitä sen koommin miettimättä- olipa kyseessä sitten seurajoukkue tai maajoukkue. Sarkastinen fraasi ”Olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi” lienee lähtöisin juuri halustamme hypätä hätäisiin päätelmiin… Kriitikoiden tuuliviirit ne siellä pyörivät, ei pelaajien tai valmentajien taitotaso.

Allekirjoittanutta kärsimättömyys kuitenkin huolettaa enemmän silloin, kun se näkyy osana valmentajien, seurojen, ja liittojen toimintaa. Fanit eivät tavallisesti tee aktiivisesti töitä menestyksen tai pelaajien eteen- he ainoastaan seuraavat, mikä on sinällään hyvä ja arvokas asia. Lyhytnäköisyys osana urheiluorganisaatiota on kuitenkin vakava ongelma, ja jotenkin tuntuu, että ei ole maata, jossa siitä ei kärsittäisi. (Lentopalloseura Ettan valmentaja Olli Kuoksa kirjoitti hiljattain hyvän blogin aihepiiriä sivuten: http://www.etta.fi/index.php?179 )

Jokapuolella maailmaa virsi on kutakuinkin sama: Seurat tekevät päätöksenä vuositasolla ilman todellista toimintasuunnitelmaa- sellainen kyllä usein löytyy, mutta vain muodon vuoksi paperilla. Pelaajat vaihtavat maisemaa tuon tuosta, ja valmentajat joutuvat eroamaan vaimoistaan, jotka eivät jaksa vaihtaa asuinpaikkaa vuoden välein. Menestyneistä seuroista pitkäkestoisimmatkin ovat sitä usein vain siksi, että takana on huomattava taloudellinen tuki- ja tämä taas ei nykyisessä taloustilanteessa toteudu monessakaan läntisessä demokratiassa. (Esimerkiksi naisten lentopallossa parhaat liigat ovat tällä hetkellä maissa, jossa löytyy paljon ”löyhää pääomaa”, jonka alkuperästä ei välttämättä ole aina tietoa.) Mikään näistä ”osta ja myy”- toimintamalleissa ei kannusta pitkäjänteisempään työhön, vaikka seuran nimi kärkipaikoilla vuosia keikkuisikin.

Kriitikko voi todeta, että ”Hei, sehän on ammattilaisurheilua, silkkaa bisnestä, noin sen kuuluukin mennä.” Minä taas totean, että ei todella kuulu. En halua olla osa organisaatiota, jota kiinnostaa vain voittaminen, eikä esimerkiksi toiminnan kehittäminen. Haluan bisnekseltä muutakin kuin rahan kiertoa paikasta toiseen: haluan ympäristön jossa on mahdollista tehdä urheilullista tulosta kärsivällisesti. Valmennettuani Yhdysvaltain yliopistosarjassa ymmärsin miksi USA oli niin hyvä lähes jokaisessa urheilulajissa. Totta kai suuri populaatio ja taloudellinen tuki ovat osa menestystä, mutta suurin syy lienee asenne. Amerikkalaisilla on loppujen lopuksi melko kärsivällinen asenne nuorten urheiluun, sekä heistä erinomaista huolta pitävä urheilujärjestelmä, jonka loppupäässä nuori viettää 4+4 vuotta ensin lukiossa ja sen jälkeen yliopistossa. Vaikka jokaisella järjestelmällä on myös puutteensa, on tämä 8v. rauhallinen pätkä erinomainen tuki urheilijoille (vieläpä ikävuosina 14-22, ja tavallisesti vain kahdessa eri osoitteessa.)

Amatööri ja ammattilaisurheilu on Yhdysvalloissa tarkoin eroteltu, ja siinä missä Euroopassa sanalla ”amatööri” on huono kaiku, rapakon takana siitä ollaan valtavan ylpeitä. Amerikkalaisille näiden sanojen ainoa ero on rahassa- toinen tienaa sitä, toinen ei. Asenne harjoitteluun on silti niin ammattimainen kuin olla ja voi. Tästä, sekä kouluihin rakennetusta urheilujärjestelmästä johtuen nuorten amerikkalaisten ”amatöörien” harjoittelu ja valmennus on monessa paikkaa valovuoden edellä useimpien aikuisten ”ammattilaisten” harjoittelua esimerkiksi Euroopassa. Suureen maahan mahtuu toki kaikentasoista touhua, mutta näkemäni kokonaisuus on toimivampi kuin vanhassa maailmassa, jossa suurin osa kuuluisistakin seuroista on kärsimättömiä ja lyhytnäköisiä.

Siinä missä koko urheilujärjestelmän muutos vie paljon aikaa, pienen organisaation tai ihmisen mentaliteetti voidaan muuttaa nopeastikin, jos siihen vain on halua. Olen pitkään kirjoittanut pelaajien pitkäjänteisestä kehittämisestä sekä valtakunnan että seuran tasolla, eikä kumpikaan näistä ole mahdollista ilman kärsivällisyyttä ja sitoutumista toimintaan, jonka hedelmät ovat jossain hyvin kaukana puissa. Kaikki haluaisivat tulosta heti, mutta maailma ei valitettavasti muutu meidän halujemme mukaiseksi, vaikka miten haluaisimme voittaa koko ajan. Ei, vaikka vaatisimme valmentajalle eroa parin huonon pelin jälkeen, tai siksi, että oma kehittyminen on ollut hidasta.

Lyhyilläkin projekteilla on paikkansa, mutta kuvitelkaa miltä näyttäisi esimerkiksi valtakunnallinen pääsarja jossa jokaisen joukkueen tavoitteet olisivat 5-10v päässä, ja niihin kuuluisi elinvoimaisen lajin, organisaation rakentaminen? Sama pätee pelaajatuotantoon, maajoukkuetoimintaan ja niin edelleen. Tietenkään suuren mittakaavan asiat eivät tapahdu helposti sormia napsauttamalla, mutta tahtotilan soisi muuttuvan muotoon ”Begin with the end in mind.”

Yhdysvaltojen entinen päävalmentaja (Peking 2008 miehet, Lontoo 2012 naiset) Hugh McCutcheon otti yksyllä 2012 vastaan paikan Minnesotan yliopiston valmentajana. Hänen haastattelunsa kuvastaa sitä kärsivällisyyttä ja sitoutumista, josta olemme tässä puhuneet: McCutcheonin mielestä neljä vuotta oli lyhyt aika valmentamiseen!

Sen sijaan, että tekisin maajoukkueessa lyhyitä 4 vuoden projekteja, olen nyt osa USAn laajempaa pelaajatuotantoa. Katsotaan kuinka hyviä voimme olla pidemmällä, 10-20 vuoden aikavälillä- tällainen toiminta on mielekkäämpää kuin lyhytkestoinen.”

Minulta kysytään usein, että jos amerikkalaiset valmentajat todella ovat niin hyviä, miksi he eivät valmenna maailman parhaita seuroja ja joukkueita ulkomailla? Osa vastausta on tietenkin vanha ruotsalainen sanonta ”borta bra men hemma bäst” – harva haluaa jättää tutun ympäristön. Yhtä suuri syy kuitenkin löytyy valmennuksen määritelmästä ja mentaliteetista. Ensinnäkään heitä ei häiritse se, etteivät valmennettavat ole aikuisia huippuluokan ammattilaisia. Valmentaminen on hidasta opettamista, ja sellaisenaan arvokasta työtä- valmennettavasta riippumatta. Tämä on jostakin syystä vaikea ymmärtää, mutta maailman parhaat valmentajat ovat usein aivan muualla kuin valokeilassa, suurten seurojen ja maajoukkueiden peräsimissä.

Uskallan väittää, että Euroopankin parhaat valmentajat löytyvät nuorten maajoukkueista ja akatemioista- ei huippuseuroista missä koutsit ja pelaajat vaihtuvat joka vuosi kuin apinat sirkuksessa. Toiseksi yliopistoissa valmentajat saavat keskittyä pitkän aikavälin työhön vailla pelkoa työn menettämisestä yhden huonon pelin tai kauden jälkeen. Tyypillisesti (jos et riko lakia tai muuta vastaavaa) kenkää saa vasta 3-4 huonon kauden jälkeen. Yliopistotkin ovat toki tulosurheilua, mutta pitkän tähtäimen sellaista.

Kaksi USA:n entistä päävalmentajaa, Fred Sturm ja Dr. Carl McGown tekivät viime vuonna kansainväliselle kattojärjestö FIVB:lle esityksen pelaajien pitkän aikavälin kehittämisestä. Kyseinen dokumentti sisälsi periaatteita lajiliitoille, seuroille, ja valmentajille kärsivällisen työn pohjaksi. Koko paketti löytyy täältä: http://www.fivb.org/EN/Technical-Coach/ (Valitse ”Education Tools” ja sen alta PDF ”Long Term Talent Development.”)

Ollakseen menestyksekäs pitkässä juoksussa seuran/organisaation/maan täytyy kyetä vähitellen lisäämään pelaajamääriä, lisäämään valmentajien (ja muiden lajin parissa työskentelevien) määriä ja ennenkaikkea kouluttamaan lisää ihmisiä, jotka ymmärtävät pitkäjänteisyyden merkityksen. Ei ole parempaa katalysaattoria rakentamiselle kuin tieto siitä, että saat huomenna ja vielä ylihuomennakin tehdä rauhassa töitä ilman jatkuvaa huolta potkuista, tai siitä missä perhe asuu tulevana syksynä. Ehkä tämän saavuttamiseksi täytyy myös määritella ”menestys” eritavalla kuin me sen nyt ymmärrämme- pelien voittamisena ja rahan haalimisena.

“Success is peace of mind which is a direct result of self-satisfaction in knowing you did your best to become the best you are capable of becoming.” John Wooden

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Valmentajan tärkein tehtävä

21 May

Valmentajan ammattiin kuuluu jatkuva päätösten tekeminen. Mitä me teemme tänään harjoituksissa? Ketkä pelaavat? Millä pelipaikoilla? Kuinka pelaamme seuraavaa vastustajaa vastaan? Yhdenkin kauden aikana näitä päätöksiä kertyy tuhansia. Pienistä asioista suuriin, hyvän valmentajan täytyy kyetä tekemään hyviä ratkaisuja. Tämä juttu käsittelee päätöksistä tärkeintä, joka jostain syystä usein jää sivurooliin: Kuinka me valmistaudumme -eli harjoittelemme?

Tavallisesti valmentajia vertaillaan taktisen osaamisen tai motivointikyvyn perusteella. Tämän lisäksi tärkeiksi ominaisuuksiksi luetaan mm. joukkueen kokoaminen, ja kyky johtaa peliä tiukoissa paikoissa. Itseasiassa yllättävän vähän puhutaan kaikista tärkeimmästä, eli harjoittelusta. Harjoittelu -siten kuin sen itse ymmärrän- pitää sisällään koko oppimisprosessin: positiivisen ja haastavan ympäristön luomisen, taitojen ja taktiikan opettamisen, sekä huolellisen suunnittelun ja toteutuksen.

On perusteltua sanoa, että valmentajat – etenkin nuorten valmentajat- ovat perusluonteeltaan opettajia. Voidaan myös sanoa, että nuorten valmentajan tärkein tehtävä on kannustaa nuoria ja olla positiivinen… Mutta pian näiden perusvaatimusten jatkoksi tarvitaan tietotaitoa ja halua kehittää pelaajia.Tämän rinnalla kalpenevat kaikki muut osa-alueet, sillä jos joukkue ei harjoittele hyvin, sen on myös vaikeaa pelata hyvin. Harjoituksissa tehty työ antaa mielen rauhan otteluihin- lopputulos huolehtii siellä kyllä itse itsestään.

Score takes care of itself.” –Bill Walsh

Tiedän kuitenkin ihmisiä, jotka eivät allekirjoita tätä valmistautumisen ja harjoittelun tärkeyttä. Syy skeptisyyteen löytyy historiasta, jossa moni joukkue on menestynyt niin sanotusti ”valmentajastaan huolimatta.” Jos kokoat riittävän kovan pelaajamateriaalin, on mahdollista pärjätä heikommallakin valmistautumisella. Mutta miksi toimisit niin? Maailma on täynnä lyhyisiin projekteihin keskittyneitä koutseja, jotka yhden kauden ajan pyörittelevät kokoonpanoja ja vaihtavat maisemaa. Onkin surullista, että emme useammin halua pyrkiä täydellisyyteen itse harjoittelussa. Miksi emme laittaisi kaikkea kuntoon, jos siihen kerran annetaan mahdollisuus? Syitä on monia, mutta luulen tietämättömyyden ja jopa laiskuuden olevan suurimman syylliset.

I dont think I was a fine game coach. I dont think I was a great strategy guy. I think I was a good practice coach.” John Wooden

Wooden piti itseään opettajana, joka valmistautui aina niin huolellisesti kuin pystyi. Eläkeaikanaan mies kertoo edelleen voivansa mennä ajassa jopa 30 vuotta taaksepäin, ja tietää täsmälleen mitä hänen UCLA:nsa teki vaikkapa 24.1.1971, klo 9:55. Kaikki harjoituksen osat oli niin huolellisesti suunniteltu, että muutaman minuutin tarkkuudella hän tiesi missä mentiin. Lukiessa suurten valmentajien intohimosta valmistautua mieleen nousee eittämättä kuinka paljon aikaa sen on täytynyt vaatia. Paljon. Edelleen nykypäivänä moni ammattilaisjoukkueen valmentaja saapuu treeneihin vain hyvin suurpiirteinen harjoituksen runko apunaan. Ja mikäs sen helpompaa: Jos sinulla on sopiva pelaajamateriaali ja annat heidän pelata, hyviä asioita voi tapahtua kuin itsestään. Parhaille valmentajille tämä ei kuitenkaan riitä.

There are many coaches who will say: ”Here’s what we ll do in practice today.” Then there was Jim, for whom this was not enough. He would present us with a plan on the whiteboard, and say: ”Here is exactly what we will do in practice today.”- Courtney Thompson

Sitaatti on peräisin toiselta USA:n 2012 Olympiahopeaa voittaneen joukkueen passareista. Courtneyn mainitsema Jim on University of Washingtonin Jim McLaughlin, jota pidetään yhtenä maailman parhaista valmentajista. McLaughlin on kuuluisa etenkin halustaan luoda täydellinen harjoitusympäristö. Huomion arvoista on sitaatin spesifisyys: Meille ei riitä, että teemme jotakin kahden tunnin ajan, meidän täytyy olla tarkempia. Mitä tarkemmin tiedämme mitä me teemme, sitä pienemmissä asioissa voimme kehittyä. Toisinsanoen suurpiirteinen harjoituksen runko usein johtaa vain suurpiirteiseen kehitykseen. Parhaat yliopistovalmentajat saattavatkin suunnittella 2,5h harjoitusta yhtä kauan, kuin he käyttävät sen läpiviemiseen.

Harjoituksen valmistelu

Suurin osa suomalaisista valmentajista toimii harrastuspohjalta, eikä heillä ymmärrettävästi ole tuntikausia aikaa valmistautua. Paljon voidaan kuitenkin saada aikaan suht. pienelläkin vaivalla, joten tässä pari vinkkiä.

1. Tee lista käyttämistäsi harjoitteista

Tämä lista auttaa valmistautumaan ja oleellisesti lyhentää suunnitteluaikaa. Kirjoita jokainen harjoite ylös ja jaa ne kategorioiksi. Alkuverryttely, pienpelit, 3m pelit, syöttö/vastaanotto treenit, kuusikkotreenit jne. Valitse listaan vain treenejä, jotka täyttävät spesifisyyden määritelmän (osa voi toki olla opetusvaiheen harjoitteita, etenkin listan alkupäässä.) Et tarvitse sataa eri harjoiteitta- keskity 3-5 hyvään perustreeniin siten, että pelaajat oppivat ne helposti ulkoa. Lisää uusia elementtejä vähitellen- on parempi olla hyvä parissa asiassa, kuin vain kohtalainen monessa.

2. Varaa suunnitteluun n. 30min/vrk

Istu alas rauhalliseen paikkaan, ja laadi harjoituksen runko. Laita sopivaan järjestykseen haluamasi harjoitteet, ja sitten niiden viereen tarvitsemasi aika. Jos et tiedä kuinka kauan kukin treeni voi kestää, mittaa niiden kestot kauden alussa. Tarvitset lisäksi listan kaikista pelaajista, jotka harjoitukseen osallistuvat. Mitä korkeampi taso, sitä tärkeämpää on myös tietää tismalleen ketkä tulevat harjoituksiin ja ketkä eivät. Tiedän monia valmentajia, jotka tästä syystä laativat treenit vasta saman päivän aamuna- odottaen ilmoitusta mahdollisista poisjäänneistä.

3. Kirjoita kaikki ylös

Jos mahdollista, kirjoita koko komeus valkotaululle. Pelaajat näkevät harjoituksen kulun paremmin, ja uusien asioiden opettaminen helpottuu. Ymmärrettävästi monilla ei ole mahdollisuutta käyttää pyörillä kulkevaa taulua, mutta jokaisen valmentajan tulisi ainakin paperilla tietää mitä tapahtuu kunkin 5-10 minuutin jakson aikana. Samalla valmentaja voi mahdollisesti pitää kirjaa pisteistä ja voitoista. (Sivuhuomautuksena…. Whiteboard on hieno työkalu, mutta Euroopassa ne loistavat poissaolollaan. Sitävastoin maailmassa on tuskin yhtään luokkahuonetta, josta puuttuu visuaalinen opetusväline- olipa se liitu-/savi-/valkotaulu tai kangas ja projektori. Tradition vuoksi valmentajat eivät valitettavasti käytä tauluja nykyistä enempää, vaikka niistä olisi suuri hyöty opettajalle.)

Jos valmentaja todella paneutuu tehtäväänsä, välittyy se myös pelaajille. Kyllä nuoret tietävät, jos heistä välitetään, ja heidän eteensä tehdään töitä. Harjoituksen kirjoittaminen on kuin mikä tahansa muu taito- se vie aikaa, ja siinä kehittyy vähitellen. Pikkuhiljaa haluat lisätä harjoitukseen elementtejä, ja rikastuttaa sitä uusilla ja uusilla yksityiskohdilla.

Harjoitus tekee mestarin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Laws of learning

9 Mar

Tuoreet valmentajat osaavat nykypäivänä vaikka mitä. Mihin tahansa varteenotettavaan valmentajakoulutukseen kuuluu perusteet liikuntafysiologiasta,  voimaharjoittelusta ja ravinnosta, tietokoneista ja tilastoista nyt puhumattakaan.

Blogin alussa kirjoitin tehokkaan harjoittelun pohjautuvan ajan hammasta kestäviin periaatteisiin. Nämä periaatteet ovat likipitäen muuttumattomia totuuksia, jotka ohjaavat valmentajaa ammatissaan aina käytöksestä metodien valintaan.  Valmennuskoulutuksiin kuuluvat tieteenalat (liikuntafysiologia, ravitsemustiede, biomekaniikka, jne) ovat täynnä tällaisia lakeja, mutta lista on auttamatta puutteellinen. Itseasiassa uskon, että kaikkein tärkein osa valmennusta – oppimisen lait –joko puuttuu monesta tutkinnosta, tai ainakin siitä puhutaan hyvin vähän.

UCLA:n legendaarinen koripallovalmentaja John Wooden piti valmentajaa ensisijaisesti opettajana:

“Teachers often make the best coaches, as they tend to follow the laws of learning.”

Mitä nämä oppisen lait sitten ovat, ja kuinka monta niitä oikein on? Ken tietää… Varmaankin satoja. Kyse on pienistä, käyttäytymistämme ja oppimista ohjaavista palasista. Wooden itse erotteli neljä tärkeintä lakia seuraavasti: uuden asian selittäminen (1), mallisuorituksen näyttaminen (2), matkiminen (3) ja toistaminen (4)-  uudelleen ja uudelleen.

Tämä lyhyt lista on tietenkin vain pintaa raapaiseva. Itseasiassa lähes kaikki mitä valmentajana teet voidaan lukea opettamiseksi. Kuinka puhut ihmisille kunnioitusta osoittavalla tavalla? Kuinka annat kriittistä palautetta ja motivoit? Entä kuinka luot optimaalisen harjoitusympäristön? Maailma on täynnä valmentajia, jotka tietävät omasta lajistaan ja tieteestä sen takana valtavasti, mutta eivät koskaan saavuta täyttä potentiaaliaan. Ja tämä vain siksi, että he eivät saa pelajiaan oppimaan haluttuja asioita, olivatpa ne sitten teknisiä, taktisia, tai joukkuedynamiikkaan liittyviä.

Oppimisen lakeihin kuuluvat myos seuraavat: Jotta oppiminen olisi tehokasta, tulee harjoittelun olla merkityksellistä, ja siinä tulee olla selvä, saavutettavissa oleva tavoite. Pelaajat haluavat usein tietää MIKSI he tekevät jotakin ennen kuin he ovat täysin sitoutuneita oppimaan MITEN.  Lisäksi toistojen tulee jäljitella asioita, joita itse pelitilanteessakin tulee vastaan, ja niiden tulee olla laadukkaita, ajatuksella tehtyja. Amerikkalainen ajattelija George B. Leonard pukee tämän keskittymisen sanoiksi seuraavasti:

Satisfaction lies in mindful repetition, the discovery of endless richness in subtle variations on familiar themes. “

Tästä oppimisessa on pohjimmiltaan kysymys- Mielekkaistä ja huolellisesti tehdyistä toistoista. Ja sitten sananen epäileville tuomaille…  John Wooden tapasi myös sanoa

“I have not taught until they have learned.”

Uran varrella moni meistä toteaa jotakin tyyliin “Onhan me tuosta puhuttu, mutta kun eivät ne pelaajat vain opi.” Vaikka jokainen ihminen on omaan tahtiinsa oppiva yksilo, eivät työelämässä ja  joukkueurheilussa opetettavat asiat tavallisesti ole mitään tähtitiedettä.

Aniharva taito on niin vaikea, etteikö sitä huolellisen harjoittelun jälkeen oppisi. Kun seuraa mailman parhaita valmentajia työssään, voi lyhyessäkin ajassa nähdä pelaajien tekevän huomattavia taktisia ja teknisiä muutoksia. Kyse ei ole siitä, että nämä opettajat tietäisivät lajista paljon enemmän kuin virkaveljensä. Sen sijaan suurin ero on opetustavoissa ja harjoituksen laadussa. Huippuvalmentajat  yksinkertaisesti välittävät pelaajistaan, ja osaavat vaatia heiltä oikealla tavalla, oikeanlaisessa ymparistössä. Lisää luettavaa aiheesta löydät kenen tahansa suuren opettajan elämänkerrasta tai vaikkapa arkisesta wikipediasta:

http://en.wikipedia.org/wiki/Principles_of_learning

“The kids are in your gym… You just have to train them.” – Marv Dunphy

Lauri H.

lhakala@hawaii.edu