Tag Archives: Heimo

Arvot ja Monikulttuurisuus Joukkueessa

27 Apr

Hyvät lukijat,

Olen muuttanut blogin nimeksi ”Facts not Opinions.” Se kuvaa paremmin yritystä kasvattaa faktapohjaista johtamista urheilussa, yrityksissä ja yhteiskunnassa. Faktoja tarvitaan aina. Usein kirjoitan, että vaikka demokratiassa jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen, jokaisella ei ole oikeutta omiin faktoihin. Tämän kirjoituksen aiheina ovat jaetut arvot ja monikulttuurisuus.

Multiculturalism (www.dictionary.com)

  1. the state or condition of being multicultural
  2. the preservation of different cultures or cultural identities within a unified society, as a state or nation.

Parhaimmillaan monikulttuurisuus on rikkaus. Pahimmillaan se taas vähentää luottamusta ihmisten välillä, lisää turvattomuutta ja johtaa konflikteihin. Ilman riittävän laajoja, yhdessä jaettuja arvoja ja identiteettiä tämä johtaa eri ryhmien taisteluun vallitsevista arvoista. Tällainen tilanne ei tietenkään ole harvinainen sillä jokainen ”kulttuuri” on pohjimmiltaan monikultuurinen. Liika heterogeenisyys ydinarvoissa ei kuitenkaan ole hyvästä. Valmentaja (tai esim pienehkön yrityksen johtaja) toimii ympäristössä, jossa ongelmat on koosta johtuen esimerkiksi yhteiskuntaa helpompi havaita.

On asioita, joita meidän tulee suvaita. Emme saa esimerkiksi sortua rasismiin. Toisaalta on asioita, joita meidän ei tule suvaita. Tärkein näistä on yhteisiä arvoja rikkova toiminta, joka vahingoittaa yhteisön (ja valmentajan tapauksessa joukkueen) etuja. Ilman tietoisia, arvoihin perustuvia valintoja ihmisen käytös kuitenkin helposti noudattaa tiettyä kaavaa. Osa arvoista on tutkitusti muita parempia, ja hyvinvoinnin kannalta rakentavia, mutta kaikki eivät arvosta samoja asioita. Monikulttuurisuuden puolesta sanotaan joskus, että koska jokainen kulttuuri on erilainen, ei niiden arvoja ei voi vertailla. Ihmisen biologia on kuitenkin kaikkialla samanlainen, josta seuraa, että myös rakentavat ja tuhoisat arvot ovat universaaleja. Kulttuurirelativismi on myös urheilussa suuntaus, jota vastustan hyvästä syystä. Some things are simply better than others.

Joukkue on ihmisryhmä luonnontilassa

Olen toiminut joukkueurheilussa 28 vuotta ja asunut seitsemässä eri maassa. Noin 10 vuotta olen valmentanut, josta viimeksi kuluneet kuusi vuotta täysipäiväisesti huipputasolla. Laskin nopeasti, että pelaajana ja valmentajana joukkuetovereita on ollut noin 30 eri maasta. Minulle ei ole väliä minkä värisiä ihmisiä joukkueessani on, tai millä kielellä he kiroilevat. Samaa voi sanoa heidän uskonnostaan ja seksuaalisesta suuntauksestaan. Joukkuelajit ovat pitkään olleet voimakkaasti mm. rasismia vastaan. Urheilu on tässä ollut edelläkävijä myös siksi, että valmentajia ja urheilujohtajia toissijaiset asiat eivät yleensä kiinnosta. Vain sillä on väliä, voitko auttaa joukkuetta sen tavoitteissa.

Luonnossa ihminen elää heimoissa. Valmennus on etuoikeutettua hommaa, koska siinä pääsee näkemään ihmisiä läheltä stressaavissa tilanteissa, joissa panoksena ei ole elämä tai kuolema.

Tämä paljastaa ihmisluonnosta paljon. Olen sitä mieltä, että nykymaailman mittapuulla joukkue-urheilu pääsee aika lähelle heimoyhteisöä. Voitot, tappiot, ystävyydet ja vihat; kaikki tunteet ovat läsnä pienessä tilassa. Jos joukkue jakaa samat arvot ja tavoitteet, sitä on vaikeaa pysäyttää. Jos taas joukkueessa on liian ristiriitaisia arvomaailmoja, se voi olla kuin villi länsi, jossa kukaan ei kukoista. Vanha koutsini sanoi, että jos hänellä on 1,5 pelaajaa jotka eivät sitoudu 14 hengen joukkueeseen, hän saa vaivoin homman toimimaan. Jos heitä taas on 2 kpl tai enemmän, se vie johtajan kaiken energian ja on lopulta uhka yhteisön edulle.

Jos joukkue ei ole halua noudattaa samoja sääntöjä, sisällyttää uusia tulokkaita, tai jos arvomaailma karkaa liian kirjavaksi, homma voi toimia hetken. Pinnan alla kuohuu kuitenkin hiljaa. Aikaa myöten syntyy vallasta taistelevia kuppikuntia, jotka ajavat omaa agendaansa. Olemme pulassa ilman pelaajien omien etujen johtamista yhteiseen suuntaan ja integraatioon. Erilaisia arvoja saa toki olla, mutta näistä tärkeimpien täytyy olla jaettuja. Kutsumme niitä ydinarvoiksi (core values.)

Kuppikunnat ja suvaitsevaisuus

Monikulttuurisuuden yhteydessä puhutaan suvaitsevaisuudesta, joka on yksi kauneimmista ja hauraimmista arvoistamme. Erilaisuuden hyväksyminen ei ole ihmiselle luontaista, ja vaatii kypsyyttä ja sivistystä. Se liittyy läheisesti tasa-arvoon ja länsimaat ovat menestyneet mm. tästä syystä. Euroopassa sananvapaus, demokratia, vapaa kauppa ja niin edelleen ovat laajasti jaettuja arvoja, jotka ovat johtaneet parhaiden (vaikkei täydellisten) valtioiden syntyyn. Siksi tänne halutaan tulla muualta. Hyvässä joukkueessa tärkeimmät arvot ohjaavat yhtenäisyyteen ja ahkeruuteen. Näitä ovat eri paikoissa eri nimillä (1) yhteisöllisyys / joukkuehenki / toveruus, (2) sitkeys / työmoraali / periksiantamattomuus, (3) luonteenlujuus /rehellisyys / kunnioitus ja niin edelleen.

Edelleen monikulttuurisessa yhteisössä identiteettejä ja arvoja voi olla useita, mutta ristiriidassa ne eivät saa olla. Käytämme joukkueissani paljon aikaa henkilökohtaisten arvojen ja yhteisten arvojen selventämiseen. Valmentajan tulee suvaita eri taustaisia ihmisiä yksilöinä ja pyrkiä antamaan vapauksia. Silti on asioita, mihin täytyy puuttua, eikä ole mitään tärkeämpää, kuin ydinarvojen puolustaminen. Arvojen täytyy näkyä tekoina. Jos esimerkiksi sallimme laiskoja harjoituksia, emme silloin todella arvosta periksiantamattomuutta. Me vain puhumme siitä. Jos taas alamme muodostaa kuppikuntia, emme arvosta yhtenäisyyttä. Team work on silloin sanahelinää.

Usein eri leireihin jakautuminen tapahtuu jonkin jaetun identiteetin- esimerkiksi yhteisen edeltävän kokemuksen- perusteella. Tällainen voi olla jaettu kotimaa, sama edellinen seura, tai vain mielestään liikaa aikaa vaihtopenkillä viettävä porukka. Usein kuppikunnat ovat seurausta kommunikaation ja luottamuksen puutteesta, sekä siitä seuranneesta eriarvoisuuden kokemuksesta. Edelleen korostan, että on luonnostaan haastavaa rakentaa yhteinäinen joukkue ihmisistä, joilla kaikilla on biologinen tarve oman edun tavoitteluun. Huonosta maineestaan huolimatta self-interest on ajava voima myös monissa niistä parhaista asioista, joita maailmassa on. Sitä ilman emme tule toimeen.

Hyvä rekrytoiminen ja odotusten systemaattinen täsmentäminen vähentää kuppikuntaisuutta. Tätä me voimme suvaita, tätä taas emme. Jokaisella joukkueella on oma kulttuurinsa, eikä mainittu monikulttuurisuus siten tarkoita aina ulkomaalaisia. Eri kulttuureista tulevat joka tapauksessa arvostavat ja odottavat hieman erilaisia asioita. Lisäksi me kaikki pitäydymme siinä vanhassa, minkä ne parhaiten tunnemme. Me uhriudumme helposti kun emme saa mitä haluamme, ja kuten sanotaan, misery loves company. Aina tapamme toimia ei ole rakentava ja jokainen meistä on joskus ollut huono joukkuetoveri. Ratkaisematon arvoristiriita johtaa aikaa myöten konfliktiin.

Pysyäkseen kasassa valta täytyy joukkueessa olla jollakin. Yhteiskunnassa se on lakisääteisesti valtiolla, jolla on monopoli vallan käyttöön. Vaikka jaetut arvot johtavat joukkueen tekemistä ilman suurempaa nokkapokkaa, myös vallan käyttöön ja lujuuteen täytyy olla valmius. Heimo on yhteisö, jossa johtajan puuttuessa tai ollessa heikko valtatyhjiön pyrkii aina täyttämään joku. Mitä homogeenisempi ryhmä on arvoiltaan, sitä vähemmän vallasta kilpailevia ryhmiä on.

Oman heimon puolesta, muita vastaan

Ihmiset haluavat asua samanlaisten ihmisten kanssa, kuin he itsekin ovat. Tämä ei ole rasismia, vaan luonnollinen preferenssi, sillä se lisää ennalta-arvattavuutta ja siten turvallisuutta. Olemme laumaeläimiä, jotka pitävät omasta laumastaan. Rasismiin voi syyllistyä jokaisen ihmisryhmän edustaja, mutta harva on syrjivä omiaan kohtaan, koska tämä ei ole selviytymistä edesauttavaa. Jonkinlainen nationalismi on meille siis luonnollista. Tätä omaan ryhmään kuulumisen ja voiman tunnetta käytetään usein työkaluna joukkuelajeissa. On nastaa kuulua johonkin itseä suurempaan. Lisäksi panokset kentällä ovat luontoa pienemmät, ja saamme melko turvallisesti käydä kisaan toisen heimon kanssa.

Ingroups and outgroups (Wikipedia)

In sociology and social psychology, an ingroup is a social group to which a person psychologically identifies as being a member. By contrast, an outgroup is a social group with which an individual does not identify. For example, people may find it psychologically meaningful to view themselves according to their race, culture, gender, age or religion.”

On tärkeää kuitenkin korostaa, että liittoutuminen toista vastaan ei saa olla itsetarkoitus. Yhteisen vihollisen edessä ja sitä korostamalla valmentaja voi toki saada yhdistettyä muuten arvoiltaan kirjavamman joukkueensa. Pitkällinen ratkaisu se ei kuitenkaan voi olla, sillä omat sisäiset ongelmat nousevat enemmin tai myöhemmin esiin. Jos sisäistä yhtenäisyyttä ei jaettujen arvojen ja tavoitteiden muodossa ole, tarvitaan aina vain uusia ulkoisia uhkia yhdistämään rivit. Tämä käy kuitenkin vanhaksi hyvin pian. Taipumus ajatella itsestä liian optimistisesti (”olen keskivertoa parempi passari ja autonkuljettaja”) on osa ihmisluontoa siinä missä syyllisten etsiminen erilaisuudesta ja ulkopuolelta (”tuo toinen vei minun pelipaikan.”)

Yhteenvetona voi sanoa, että ydinarvoiltaan homogeeninen ryhmä on joukkueurheilussa paras. Vastaavasti arvoiltaan liian heterogeeninen ryhmä ei toimi, koska siinä ei ole riittäviä yhdistäviä tekijöitä. Hyvässä joukkueessa yhtenäisyys tulee jaetuista kokemuksista, arvoista ja tavoitteista; ei vallankäytön tai pakottamisen myötä. Arvoristiriidat voivat johtaa konflikteihin, mutta selkeä viestintä auttaa ymmärtämään, että meillä on enemmän yhtenäisyyksiä kuin eroavaisuuksia. Vaikka voittaminen ei ole mikään paras tai kestävin arvo, se yhdistää jos mitään muuta ei löydy. Kukaan kun ei halua hävitä. Ongelmat on joka tapauksessa paljon helpompi ennaltaehkäistä järkevillä rekryillä, kuin yrittää muuttaa (usein kymmenien) vuosien aikana tulleita tapoja ja uskomuksia.

Onnistunut integraatio joukkueeksi riippuu jaettujen arvojen ja hyvän johtamisen lisäksi eri osapuolten halusta ja kyvystä sietää erilaisuutta niissä asioissa, jotka eivät ole ratkaisevia. Niin pitkään kuin olemme biologisesti näin samanlaisia, samat periaatteet ohjaavat ihmisten käytöstä ja kasvua kaikkialla. Näin ollen sekä hyvinvointiin ja kasvuun johtavat arvot, että ongelmat ja niiden ratkaisut noudattavat universaaleja polkuja. Liika suvaitsevaisuus ja liika ankaruus johtavat molemmat ongelmiin. Hyvä johtaja tietää koska olla lempeä ja koska luja. Molempia tarvitaan.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Olen kirjoittanut juttuja osana omaa oppimista ja ilman ajatusta kasvattaa blogia muuten kuin orgaanisesti. Jos kuitenkin pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Suomalaisen Lentopallon Arvot

28 Feb

Nivon kirjoituksessa yhteen parin vuoden pohdintaa kotimaisesta lentopallosta. Pohdinnan pyrkimys on ollut löytää ydinarvoja. Asioita, jotka parhaiten auttaisivat Suomea kehittymään: nostamaan harrastajamääriä, maajoukkueiden tasoa, sekä yhteistä merkityksen kokemusta.

Olen päätynyt jutun arvoihin kolmesta pääsyystä. Ensiksi näen ne pienimpinä yhteisinä nimittäjinä. Toisin sanoen uskon mahdollisimman monen kykenevän samaistumaan niihin. Toiseksi arvot luovat perustaa hyvinvoinnille ja kehitykselle ihmisenä ja urheilijana, yksilön tavoitteista riippumatta. Kolmanneksi arvot ovat olennaisilta osin suomalaisia. Ne eivät ole kopioita muilta, ja nivoutuvat yhteen identiteettiimme kanssa. Osa niistä on myös jo käytössä Tuomas Sammelvuon johtamassa miesten maajoukkueessa.

Viisi ehdotusta Ydinarvoiksi:

  1. Lentopallon pelaaminen
  2. Toveruus
  3. Luonteenlujuus
  4. Periksiantamattomuus
  5. Läsnäolo

Ihmisen kyky abstraktiin ajatteluun mahdollistaa yhteisten käsitteiden luomisen. Kyky ymmärtää jaettu käsite taas antaa perustan sellaisille asioille kuin kapitalismi, nationalismi, tai arvomaailma. Ihmisellä on tarve uskoa ja kuulua johonkin, joten arvot voivat olla vahva sosiaalinen liima. On tärkeää olla vähättelemättä jaettujen ajatusten voimaa. Arvojen tietoinen luominen on kuitenkin vain vähän käytetty voimavara monissa yhteisöissä. Usein ”arvot” vain peritään jostakin, ja niistä tulee pölyttyneitä huoneentauluja. Arvot ovat tekoja, ja jos ne näkyvät vain puheissa, niillä ei ole voimaa, eikä myöskään käyttöä suunnan muokkaajana. On kenties kunnianhimoista ajatella kotimaista lajikenttää niin yhtenäisenä kuin sen tässä esitän, mutta en näe hyvää syytä ajatella toisinkaan.

Mihin voisimme kaikki samaistua?

Lajissamme toimii tuhansia ihmisiä eri rooleissa. Jos ajatellaan, että lentopallolla on tehtävä, niin tämän mission tulisi pitää sisällään mahdollisimman monta ihmistä. Joskus tavoitteellinen ristiriita nousee kahden suuren ryhmän välille ja puhutaan kilpailijoista ja harrastajista. Tiedämme ihmisestä onneksi seuraavaa: Samat periaatteet, jotka kehittävät huippuja, kehittävät myös lapsia. Ja näin tapahtuu ilman, että me haluaisimme valtavasti ”kehittää” heitä tai olla luomassa koneiston osia. Jokainen ihminen haluaa kokea onnistumisen elämyksiä. Jokainen myös haluaa kokea hallinnan tunnetta ja sen tuomaa iloa. Kuulostaa siis vain loogiselta viedä kestäviä periaatteita eteenpäin, koko lajiyhteisön hyödyksi.

Hyvien asioiden tulisi olla tavoitteemme, mutta todellisuutee kuuluu myös vastoinkäymisiä. Meidän täytyy hyväksyä myös pettymykset, tappiot, suru, ja niin edelleen. Eräs nykyajan paradokseista on, että yhteiskunnassa on aina vain enemmän mukavuutta, mutta epämukavuutta aletaan pelätään liikaakin. Yritämme siloitella lastemme tietä silloinkin, kun se ei ole mahdollista. Peli on onneksi parhaimmillaan silloin, kun annamme sen itse opettaa itseään ja taitoja elämään. Näihin taitoihin kuuluvat myös vastoinkäymisten kohtaaminen. Tämä totuus muutu mihinkään, olitpa sitten ”tosissasi kilpaileva” taikka ”iloinen harrastaja.”

Pidän tätä melko yleistä kahtia jakoa (ja kahteen arvomaailmaan jakoa) osittain turhana. Jokainen lentopallon pelaaja todella pelaa peliä, johon kuuluu sellaisia asioita kuin kilpailu, yhteistyö, säännöt ja lopputulos. Pienillä lapsilla kilpaileminen kumpuaa biologiasta ja on täysin välittämätön siitä, mitä sen hetkinen trendi tai kasvatuspoliittinen ilmapiiri on mieltä. Koko luonto kilpailee. On myös esitetty, että kilpaileminen olisi perusedellytys sosiaalisten eläinten yhteistyölle. Hyvät opettajat ovat hyviä opettajia, ja kyse harrastamisen ja huipulle tähtäämisen välillä on enemmän siitä, kuinka paljon aikaa lapsi tai nuori haluaa lajiinsa investoida. Meidän tehtävämme on esitellä heidät lentopallon pelaamiselle ja olla niin hyviä valmentajia, että nuoret haluavat jäädä lajin pariin. Peli on jo hyvä, ja aikaa myöten mekin jokainen kehitymme.

Esimerkki toimivasta arvosta:

Kuinka arvot sitten olisi viisasta valita? Varmaankin haluamme niiden edesauttavan ainakin näitä mainitsemiani kattavuutta, hyvinvointia ja kehitystä. Esimerkiksi kilpaileminen voi herättää niin vastakkaisia tulkintoja, ettei sitä ehkä ole viisasta käyttää. Tämä siitä huolimatta, että kilpaileminen on todella läsnä aina kun peliä pelataan. Meidän täytyy muistaa, että ollakseen hyödyllisiä, arvojen tulee olla ihmisiä yhdistäviä tekijöitä, ei erottavia. Näin ollen lentopallon pelaaminen on mielestäni tärkein ja yhdistävin arvo. Se on helpompi määritellä ja sisäistää, sekä vaikeampi väärinymmärtää. Pelaaminen on pienin yhteinen nimittäjä, eikä se poissulje monia muita arvoja, kuten kilpailemista. Siksi joukkue, joka haluaa korostaa kilpailemista, voi edelleen käyttää sitä itselleen erityisenä.

Ylipäätään on niin, että eri ryhmillä saa ja pitää olla erilaisia arvoja ja tavoitteita. On luonnollista, että jonkun E-juniorin vanhemmat haluavat lapsensa arvostavan eri asioita (sisukkuus ja yhdessä tekeminen) kuin maajoukkuetähti Lelu Ojansivu (viikset ja hassut hatut.) Eri ryhmät voivat edelleen kokea voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, kunhan arvot eivät ole toistensa kanssa liian suuressa ristiriidassa. Myös Ojansivu arvostaa joukkuetovereitaan eikä anna periksi. Hän todennäköisesti arvostaa kilpailemista vasta-alkajaa enemmän, mutta on silti nuorille hyvä esikuva, muotikäsityksestään huolimatta (tai ehkä juuri sen ansiosta.)

1. Lentopallon Pelaaminen

Arvostamme omaa lajiamme. Jos haluamme olla lentopallokansaa, pelin tulee olla meille erityinen.

Lentopallon pelaaminen on kivaa. Jokainen arvo heijastaa asennettamme pelaamiseen ja se alkaa tällä: harjoituksiin pitää olla mukava tulla ja siellä pitää saada pelata lentistä. Emme kuluta aikaa oheisharjoitteissa tai muita lajeja pelaten, sillä salitunnit ovat kallisarvoisia ja rajallisia. Kesät vietämme hiekalla pelaten ja kannustamme nuoria siihen. Kannustamme heitä myös harrastamaan muita lajeja omien salituntien ulkopuolella.. Lentopallon pelaamisesta täytyy kuitenkin tulla meille ykkösjuttu omana harjoitusaikana, ja meidän tulee tietää mitä sillä tarkoitetaan. Pelaaminen on tutkitusti kehittävintä ja motivoivinta harjoittelua, mutta määritelmän täytyy olla selkeä.

Tarvitsemme pelinomaisen harjoitustilanteen. Tällaisessa ympäristössä tilanteet tulevat vastaan sattumanvaraisesti eikä ennaltamäärättyinä, meillä on enemmän kuin yksi kosketus käytössä, pallo tulee verkon tai vastaavan yli, ja niin edelleen. Esimerkiksi hyvin yleinen, kahden hengen pallottelu edestakaisin ei ole pelaamista, puhumattakaan mistään, missä itse pallo ei ole läsnä. Kaikki 2v2, 3v3,… ja 6v6 pelit ovat kuitenkin pelinomaisia. Liikuntafysiologian näkökulmasta juuri pelaaminen kehittää spesifejä voima- ja nopeusominaisuuksia. Motoristen taitojen näkökulmasta tämä sama spesifisyys toteutuu myös. Lisäksi lajityypillisissä tilanteissa ihminen oppii parhaiten lukemaan peliä (eli tunnistamaan kaavoja pallon ja pelaajien liikkeistä sekä ennakoimaan niitä.) Me saamme ylivoimaisesti parhaan vastineen investoidulle ajalle, kun vain pelaamme pelejä jatkopalloineen.

Pelaaminen on lisäksi tärkeää, vaikka unohtaisimme edellämainitut. Pelit (tai toiselta nimeltään leikit) ovat lasten ja nuorten sosiaaliselle kehitykselle tärkeitä. Ihmisen DNA ei ole riittävän tarkka kertoakseen meille kaiken sen, mitä aivojen ja kehon täytyy ympäristössä tehdä, mutta biologia tuo selviytymisen avuksi leikit. Jokainen kehittynyt eläin oppii ympäristöstään ja lajitovereistaan lisää rakentamalla malleja leikkien. Leikki osaltaan mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen ja sen kieltä puhuvat kaikki koirista karhuihin. Myös jokainen pelitapahtuma on määritelmän mukaan leikkiä; fakta jota vain nuorimmat meistä eivät ole unohtaneet.

2. Toveruus

Arvostamme yhdessä tekemistä. Vaihtoehtoisia nimiä voivat olla esimerkiksi ”yhteisöllisyys”, ”yhtenäisyys” tai ”joukkue”. Kaikki näistä tarkoittavat kuitenkin hieman eri asioita, ja pidän sanasta toveruus sen merkityksen vuoksi. Yhteisön ihmisten ei tarvitse olla parhaita ystäviä keskenään, mutta toveruus ei sitä edellytäkään. Haluamme vain välittää toistemme hyvinvoinnista ja kunnioittaa muita omassa ja vastustajan joukkueissa. Yhteenkuuluvuus on ollut suomalaisille vahvuus joukkuepelien lisäksi myös historiallisesti. Oli termi mikä tahansa, pienen maan vahvuus on se, että osaamme vetää yhtä köyttä. Yhdessä olemme vahvoja, mutta suurista maista poiketen meitä satuttaa valtavasti, jos jokainen yrittää tahollaan keksiä pyörää uudelleen. Toveruus kattaa sisälleen paljon kauniita asioita, eikä vähiten siksi, että sekin menee syvälle ihmisen biologiaan: meidät on ohjelmoitu toimimaan tehokkaasti yhdessä, ulkopuolisia vastaan. (Joka on jälleen hyvä syy kattaa arvojen sisälle mahdollisimman suuri osa meistä.)

3. Luonteenlujuus

Arvostamme luonteenlujuutta. Toisin sanoen haluamme olla suoraselkäisiä ja vastuullisia ihmisiä, ja kasvattaa myös lapsistamme sellaisia. Kokemukseni on, että tämän arvon myyminen ei aina ole helppoa. Syntyy mielikuva spartalaisesta kurista, ja päällimmäinen ajatus voi olla ”kyllä minun lapseni jo osaa käyttäytyä.” Joukkueen pelisääntöjen opettaminen ja rajojen veto on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, vaikka meillä elääkin vahva myytti yksilön ”vapaudesta.” (Mielipiteiden vaaka on kenties kellahtanut toiseen ääripäähän tiukkakurisen lähihistorian vuoksi.) Käy usein niin, että ihailemme julkisesti lajin tähtiä ja auktoriteeteille öykkäröintiä, kuitenkin samalla toivoen, ettei lapsistamme kasvaisi sellaisia. Kasvuun tarvitaan tasapainoa kovuuden ja pehmeyden välillä.

Ihminen tarvitsee siis kannustusta, ja sitä meidän tulee vuolaasti antaa, etenkin nuorimmille. Lisäksi ihminen tarvitsee rajoja voidakseen kokea olevansa psykologisesti turvassa. Siksi lapset haastavat vanhempiaan, pelaajat valmentajiaan ja koirat isäntiään. Arvomme luonteenlujuus kehittyy, kun asetamme standardeja sille, mikä on haluttua käytöstä ja mikä ei. Kuten vanha sanonta sanoo, saat sen mitä siedät. Haluamme pelaajien olevan rehellisiä (esim. myöntää oman verkkovirheen tai kosketuksen), suoraselkäisiä (ei syytä tappiosta tai virheestä muita) ja kunnioittavia (noudatetaan kaikki yhteisiä pelisääntöjä.) Emme voi katsoa asioita sormien läpi vain siksi, että ihminen on vapaa yksilö, tai vaikka siksi, että nousee metakka, jos käytökseen puututaan. Auktoriteetin vetämät ja puolustamat rajat ovat olennainen osa turvallista ympäristöä. Aikuisten tulee olla lempeitä ja lujia, jotta voimme olla sekä hyviä, että hyväksi pelaajillemme.

4. Periksiantamattomuus

Arvostamme lannistumatonta yrittämistä. Ei tarvitse olla huipulle pyrkivä kilpaurheilija pitääkseen periksiantamattomuudesta. Ensinnäkin ominaisuudesta on hyötyä jokaisella elämänalalla. Toiseksi se opettaa nuorille, että sillä mitä salissa teemme, on merkitystä. Jokainen investoi harjoituksissa aikaa elämästään, emmekä halua haaskata rajallista aikaamme. Periksiantamattomuus, tai sen supisuomalainen versio sisu, sopii kaikkialle, vaikka odotukset vaatimustasosta voivat eri tasoilla olla erilaisia. Yksinkertaisimmillaan se voi koostua vain kahdesta ohjeesta: 1. Mene jokaisen pallon perään ja 2. Yritä loppuun asti hyvällä asenteella, eräpisteistä riippumatta.

Periksiantamattomien nuorten kasvattamiseen liittyy olennaisesti se, kuinka me heille puhumme. Vaikka osa lapsista luonnostaan yrittää muita kovemmin, sisukkuus kasvaa, jos kiinnitämme huomiota yrittämisen palkitsemiseen ”sisäsyntyisten lahjojen” sijaan. Haluamme pois ajatusmaailmasta, jossa pidämme ihmisiä lahjakkaina ja kehumme heitä siitä. Meidän tulee palkita sen sijaan asioita, jotka ovat yksilön itsensä käsissä ja ansaittavissa. Kyseessä ei ole mielipide, vaan tutkittu periaate, joka auttaa kasvattamaan periksiantamattomuutta. (Lisäksi lahjakkuutta korostava kulttuuri tekee meistä helposti laiskempia valmentajia- ja sulkee näin ovia myös urheilijoiltamme.)

5. Läsnäolo

Arvostamme keskittymistä nykyhetkeen. Muita hetkiä meillä ei ole, ja vaikka jollakin tasolla asian tiedostamme, todellinen läsnäolo on hankalaa. Mieli haluaa elää menneessä ja tulevassa, ja etsii jatkuvasti tekemistä. Läsnäolon taidot ja tarve niiden opettamiselle nousevat yhteiskunnassa koko ajan. Keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan on pohjimmiltaan itsekurin kasvattamista. Läsnäolo luo pohjan syville elämänkokemuksille, ihmissuhteille, oppimiselle, sekä pelistä nauttimiselle. Osaltaan se on myös pelin ja pelitovereiden arvostamista.

Helppoja paikkoja opettaa läsnäoloa ovat kaikki opetustilanteet, ja aina kun valmentaja tai toinen pelaaja puhuu. Jos opetamme nuoret kuuntelemaan, lisää se myös heidän mahdollisuuksiaan tulla itse kuulluiksi. Kolmas hyvä tapa edistää useampaa arvoa kerralla on kännyköiden piilottaminen ruokailun tai muun lyhyenkin tapaamisen ajaksi (arvostamme läsnäoloa ja toveruutta.) Keinoja on paljon, jos vain on tahtoa edistää jotakin yhteistä.

Lähtötilanne Suomessa on hyvä, ja on paljon, mistä voimme olla ylpeitä. Nähtäväksi jää, mihin arvoihin päädymme, ja mitä tuleva tuo. Varmaa kuitenkin on, että emme ole vielä lähelläkään sitä, mikä meille on mahdollista.

The empires of the future are the empires of the mind.” – Sir Winston Churchill

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Carl McGown 1937-2016: Yhteisö ja Elämäntyö

31 Jan

Kirjoitan joulukuun lopussa 79-vuotiaana poisnukkuneen Carl Mcgownin muistolle.

Tietoa uusille lukijoille. Carl oli entinen USA:n lentopallomaajoukkueen päävalmentaja, motorisen oppimisen professori Brigham Young Universityssa sekä valmennusyritys Gold Medal Squaredin perustaja. Lisäksi hän oli hyvin todennäköisesti lentopallohistorian paras valmentajien valmentaja. Carl pysyi itse pitkälti poissa parrasvaloista, mutta otti osaa olympialaisiin seitsemän kertaa  ”valmennuskonsulttina”  tai ”teknisenä koordinaattorina.” Hänen vaikutuksensa valmennukseen oli valtava. Peräti kuusi McGownin entistä apuvalmentajaa tai pelaajaa on valmentajana voittanut olympiamitalin (ja neljä näistä on kultaista.)

“There was probably no better teacher on the planet in the sport of volleyball.”  –Karch Kiraly (olympiakultaa pelaajana ’84,’88,96 ja pronssia päävalmentajana ‘16)

“Carl created and developed ways to study the game that were probably revolutionary. He never stopped looking for the best way to do things. He was a rare, special individual…. I think Carl is one of the most impactful, significant people in our sport, certainly over the last 30 or 40 years. The breadth of his influence and the number of players, coaches, administrators that he touched in a really positive way is hard to overestimate.”    -Doug Beal (kultaa päävalmentajana ’84, USA:n lajiliiton pitkäaikainen toimistusjohtaja)

“No matter how you cut it, there was a right way in his mind to do things. And he didn’t back off. Whenever we varied too far from the science, there was hell to pay. But it was good hell. Carl’s system for the best way to teach skills raised the whole level of our sport, both in the U.S. and worldwide. Good news travels fast. The way our game is played these days at most levels can be traced to Carl’s influences.”  – Marv Dunphy (kultaa päävalmentajana ’88)

“His ability to scout and analyze the game and look for patterns was really unparalleled… His impact on the sport of volleyball is immense and immeasurable. Volleyball in this country is better, at every level, because of his influence.”- Hugh McCutcheon (kultaa päävalmentajana ’08 ja hopeaa  ‘12)

http://volleyballmag.com/mcgown-dies/

http://www.flovolleyball.tv/article/50086-remembering-volleyball-giant-carl-mcgown#.WI8b93-UIZM

Historiassa on aikoja, kun jotakin suurta keksitään tai löydetään ensimmäisen kerran. Tunnemme nimet Galilei, Newton ja Einstein juuri siksi, koska he ovat olleet ensimmäisiä. Myöhemmin muut tiedemiehet ja –naiset lisäävät tiedonmurusia näiden jättiläisten jalanjälkiin, ja tätä tapahtuu kaikilla elämän aloilla. Myös niin pitkään, kun peli nimeltä lentopallo on sääntöineen ollut olemassa, ovat sitä hallinneet lainalaisuudet. Carl McGown oli lentopallohistorian merkittävin tiedemies ja myyttien murtaja yhdessä Jim Colemanin kanssa.  Jack Hamann vertasi häntä muistokirjoituksessaan kahteen Yhdysvaltain tunnetuimmista ammattilaisurheilun uudistajista:

”What Billy “Moneyball” Bean introduced to baseball and Bill Belichick refined for the NFL, McGown developed for volleyball.”

McGown ”löysi” ensimmäisenä suuren joukon teknisiä, taktisia ja tilastollisia lakeja, aina etsien tehokkainta tapaa pelata. Hänen jälkeensä on edellä kuvatulla tavalla tullut monta muuta, mutta Carl laittoi isoja asioita liikkeelle suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta. Jotta hienot sanat saisivat hieman konkretiaa, puhumme ihmisestä, joka on standardisoinut modernin hihalyöntitekniikan, lukevan torjunta-puolustuksen, monet käytetyistä torjunta-askeleista, ja niin edelleen. Luonnollisesti nekin, jotka eivät tiedä mistä kyseiset konseptit ovat lähtöisin, ovat ottaneet käyttöön samat tehokkaat mallit tason noustessa maailmalla. Lentopallomaajoukkueet niin Kuortaneella kuin Italiassakin harjoittelevat siis ”Carlin asioita.”

Lentopallo on keksitty Yhdysvalloissa jo 1905, mutta vasta 1960-70-luvuilla Dr. Carl McGown, Dr. James Coleman ja Dr. Doug Beal alkoivat luoda pohjaa sille jättiläiselle, mikä USA Volleyball tänä päivänä on. Kyse ei ole amerikkalaisuudesta, vaan ammattimaisuudesta. Nämä motorisesta oppimisesta, kasvatustieteestä ja liikuntafysiologiasta väitelleet miehet halusivat etunenässä tuoda tutkitun tiedon tradition värittämään urheiluun. Jokainen uudistajista kohtasi vastustusta urallaan, mutta etenkin sen alkuvaiheessa. Lentopallo on heille suuressa velassa, mutta elämäntyö on kirjoituksen aiheista kuitenkin se vähemmän tärkeämpi.

Utahin hautajaisista palattuani sana yhteisö on ollut mielessä paljon. Carl oli pitkän aikaa ”valmentava professori”,  ja täysipäiväinen lentopallovalmentaja hänestä tuli vasta yli 50-vuotiaana. Poikansa Chris McGown (huippuvalmentaja itsekin) kertasi isänsä elämää muistopuheessa sanoilla ”It is amazing how much dad accomplished in the last years of his life.” Vaikka ura vaihtui ammattivalmentajaksi vähitellen 1980-luvun aikana, hän näki itsensä aina opettajana. Ja mitä vanhemmaksi hän eli, sitä usempi kuunteli avoimesti, ja sitä suurempi oli vaikutus. Carl oli intohimoinen opettaja. Hän vähitellen ymmärsi kykenevänsä vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja syvemmin valmentajana, kuin yliopistolla professorina.

Sana ”elämäntyö” koskettaa vanhan kaavan mukaan yhä harvempaa meistä. Uramme vaihtuvat tiuhaan ja harva pysyy samassa paikassa tai alalla kovinkaan pitkään. Opettamisen ohella lentopallo oli mukana koko Carlin elämän ajan, ja hautajaiset, kaikessa surussaan, olivat myös iloinen tapahtuma. Koolla ollut noin viiden sadan hengen joukko oli tiivis jäävuoren huippu siitä yhteisöstä, joka vuosien mittaan kasvoi mentorin ympärille. Olimme tulleet jättämään jäähyväisiä maailman joka kolkasta. Tapasimme parhaita ystäviemme, joita emme ilman tätä erityistä ihmistä olisi koskaan tavanneet. Talven mittaan olen usein miettinyt mikä on elämässä tärkeintä. Mitä me todella tarvitsemme ollaksemme onnellisia?

Kirjoitin viime vuoden puolella jutun heimoista. Suurin osa koulutetuista aikuisista ymmärtää jollakin tasolla ne olosuhteet, missä ihmisen käytösmallit ja biologiset tarpeet ovat muodostuneet. Verrattain usein mediassakin kirjoitetaan jostakin metsästäjä-keräilijöihin liittyvästä, yleensä joko stressin tai ravinnon näkökulmasta. Vaikka moderni maailma mukavuuksineen on huippujuttu, olemme myös menettäneet jotakin. Uskon yhä vankemmin, että kaikista tärkein menettämämme asia on juuri yhteisöllisyys, ja sen myötä tullut epävarmuus paikastamme maailmassa. On aivan toinen juttu asua lähellä ystäviä tai olla osa joukkuetta, kuin olla yksi miljoonasta muukalaisesta jossakin suurista kivikylistämme. Tai olla etuoikeutettu saadessaan olla ystävä, mutta silti aina poissa läheisten luota.

A teacher affects eternity; he can never tell where his influence stops.” –Henry Adams

Carl muutti elämäni. Hän oli mentorini ja ystäväni siinä missä hän oli mentori ja ystävä sadoille ihmisille. Voi olla, että vain kolmen hypyn päässä mestarista (kun hänen valmentamansa pelaaja alkaa valmentaa, jonka pelaajat alkavat valmentaa, jne) on jo satojen tuhansien ihmisten joukko. Mietimme erään ystävän kanssa, että Carlin merkitys ja perintö ovat paljon suurempia kuin edes me lähellä olleet ymmärsimme. Yllä olevista kommenteista saa käsityksen siitä, minkä kaliiberin valmentaja hän oli. Kaikkien aikojen parhaaksi valittu lentopalloilija Karch Kiraly kutsui Carlia ”planeetan todennäköisesti parhaaksi opettajaksi.” Senhän me toki tiesimme. Enemmän meitä kuitenkin hämmensi tämän aikaa myöten rakentuneen yhteisön suuruus ja lämpö. Ehkäpä Carl ei ollutkaan ensisijaisesti hyvin harvinainen valmentaja, vaan hyvin harvinainen ihminen. Ja ehkäpä olin ollut poissa tuollaisesta yhteisöstä niin kauan, että olin unohtanut tuon lämmön.

Oli kummallista, kuinka hyvältä hautajaisissa tuntui olla. Lähes jokainen oli surun keskellä myös jotenkin lämmin tai iloinen. Ja mikä parasta, kenellekään ei tarvinnut selittää mitään tai käyttää energiaa uusiin ihmisiin tutustumiseen. Useimmin riitti, että vain katsoi toista silmiin. Tuo paljon yhteenkuuluvuutta ja voimaa jakaa tunnetasolla merkittävä tapahtuma toisen kanssa. Ja koska tunsit Carlin (joka puhui aina samoista asioista samalla systemaattisella tavalla), tunsit tavallaan jokaisen ihmisen hautajaisissa. Ainakin tiesit, että olimmepa miten erilaisia tahansa, tämä yksi kokemus meillä on sama.  Joulukuussa Carl ehti nähdä kirjoitukseni valmentajan rakkaudesta (joskin varmasti ainaisen narinan säestämänä ”Damn you Finns, I need a translation of the google translation!”) ja tämän saman rakkauden tunsi hautajaisissa. Tiiviissäkään yhteisössä ihmiset eivät aina ole parhaita ystäviä keskenään, mutta välittäminen on silti aitoa.

Palasin kotiin miettien… Missä muussa ammatissa kuin valmentajana voit kokea jotakin tällaista? Elämäntapana valmennus ei ehkä ole helpoin tai taloudellisesti kannattavin, mutta aikaa myöten kykenet vaikuttamaan monen lapsen tai nuoren aikuisen elämään positiivisella tavalla. Lisäksi saat itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kuljet halki elämän, puhumattakaan siitä, että sinusta tulee osa jotakin itseäsi suurempaa. Ja kaikki tämä siinä itsekkäässä maailmassa, jossa ihmiset ovat erakoituneet toisistaan, ja jossa on yhä vaikeampi tuntea kuuluvansa mihinkään. Tajusin, että jotakin tällaista haluan olla mukana rakentamassa. Enkä vain siksi, että lentopallo on sydämen asia. Sellaisessa yhteisössä on hyvä olla, ja sellaisen tunteen ihminen biologisesti myös todella tarvitsee voidakseen hyvin. Ei ole paljon parempaa kuin se, kun katsoo toista silmiin, ja kokee tulevansa heti ymmärretyksi.

Carlin (tai “Kallen”, joksi entinen maajoukkuepelaaja Maikki Salmi häntä BYU vuosinaan kutsui) elämästä voisi kirjoittaa kirjan verran tekstiä, ja ehkä joku niin vielä tekeekin. Brigham Young University keräsi tammikuussa entisiltä pelaajilta Carl- tarinoita annettavaksi hänen perheelleen, ja niitä tuntui riittävän. Kokoamassa muistokirjaa yliopistolla oli kollega ja ystävä Luka Slabe, ja nauroimme kippurassa tarinoille tästä herrasta äksyilemässä milloin mistäkin. Kaikki Carlin tunteneet olivat yhtä mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin hän oli äärimmäisen älykäs. Toiseksi hän saattoi olla äärimmäisen tunneälytön. Pohjalla oli aina se lämpö, mutta Carl oli myös usein brutaalin rehellinen aivan väärissä paikoissa. Tämä loi pohjan hersyvälle komedialle. Häissä ei esimerkiksi sanota kovaan ääneen morsiamen äidin olevan kauniimpi kuin morsian, tai ensikohtaamisella toiselle ei yleensä sanota, että ”olet todella huono lentopalloilija.”

Myöhemmin Carl oppi näyttämään paremmin, että välitti, ja sanoi olleensa valmentajana parhaimmillaan vasta lähes 70-vuotiaana. Entinen pelikaverini Matt Carere päivitteli, että me olimme niin nuoria miehiä Havaijilla, mutta Carl silloinkin jo 67-vuotias. Monet pelaajat tuntevat Carlin vaikutuksen yhä arjessa ja myös Matt kertoi, kuinka paljon apua hänelle oli lääkiksessä entisestä koutsista. He eivät juurikaan olleet yhteyksissä, mutta kuten sanotaan, mentorin opetus voimistuu, kun et enää ole hänen seurassaan. Yhä voi vain hymyillä niinä arjen hetkinä, kun tajuat (joskus vasta vuosia myöhemmin) että ei hemmetti, tätähän Carl muuten silloin tarkoitti. Työpöydälläni on pitkään ollut muistio nimeltä ”Talk to Carl” myös tästä syystä. Tiedon ja viisauden murusia putoili aina; kyse oli enemmän siitä, olitko itse hereillä kuulemaan.

Elämänsä loppuun asti Carl halusi olla parempi isä ja valmentaja, koskaan tyytymättä vähempään, kuin siihen mihin tiesi pystyvänsä. Carl oli lähtöisin vaatimattomista oloista ja siksi ei ole yllätys, kuinka paljon hän arvosti kovaa työtä ja yrittämistä; asioita, joihin haluan tämän kirjoituksen myös päättää. Monen ystävän kanssa olimme yksimielisiä siitä, mikä oli Carlin kaikkein tärkein perintö.  On yksi asia tehdä töitä kirkkaimmalla huipulla valmentaen olympiavoittajia. Nämä ihmiset ovat harvassa, ja osa heistä on kaikkea muuta kuin nöyriä. Koppavuuden ympärille ei kasva lämmintä yhteisöä, sillä on aivan toinen juttu antaa mahdollisuus jokaiselle pelaajalle, pituudesta, iästä, kansalaisuudesta ja jopa taidoista huolimatta. Carlille oli aivan sama minkälaiset kortit elämä oli sinulle jakanut. Jos teit kovasti töitä ja ansaitsit paikkasi, hän otti sinut omakseen, eikä ollut mitään parempaa. Tai, kuten mestari itse asian ilmaisi:

“You guys are all messed up.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Heimot ja niiden Fanit

31 Oct

Ihmiselle on luontaista muodostaa laumoja. Niitä kutsutaan heimoiksi.

Aikojen aamuna heimot olivat ravinnon vähyydestä johtuen yleensä pienehköjä, vain muutaman kymmenen ihmisen ryhmiä. Heimon kasvaessa tietyn kokoiseksi se jakautui automaattisesti. Usein pienempi ryhmä irtaantui omaksi yksikökseen, joka jatkoi kasvua, kunnes tuli aika irtaantua taas. Heimossa pätivät tiukat lainalaisuudet, jotka muokkasivat myös yksilön käytöstä tietynkaltaiseksi. (Jakaantuminen riippuu arviosta, mutta esimerkiksi Dunbarin luku ennustaa merkitykselliseksi ryhmäkooksi keskimäärin n. 150 henkilöä, ja maksimissaan n. 250.)

Modernissa maailmassa on helppo unohtaa, mistä me tulemme. Emme enää ole yhtä väkivaltaisia, ja google löytää nopeasti pätevän endokrinologin- omaa luottopoppamiestä yhtään aliarvioimatta. Muutokset elämässä ovat kuitenkin tapahtuneet paljon enemmän ihmisten ulko- kuin sisäpuolella. Ympäristö on muuttunut, mutta käytösmallimme ovat yhä heimoissa selviytymisen käytösmalleja.

Elämme heimojen aikaa siis tänäänkin, tosin olematta asiasta tietoisia. Mitä tekee ryhmä nuoria miehiä ilman järkevää tekemistä? Löytää itselleen vastustajan ja on taipuvainen väkivaltaan. Jos vastusta ei muista jengeistä löydy, valtiovalta tarjoaa sellaisen aina. Entä mitä tekevät ihmiset vapaa-ajallaan netissä? Lyöttäytyvät niiden seuraan, ketkä pitävät samanlaisista asioista kuin he itse, helposti erilaisuudesta eristäytyen. Ja jos muuta ei löydy, ainakin me pidämme samanvärisistä ihmisistä, erivärisiä vastustaen. Seura tekee kaltaisekseen.

Sosiaalisen median aikakausi puhuu globaaleista leirinuotioista. Kun loputkin maantieteelliset rajat murtuvat, voi jokainen parilla klikkauksella kuulua, tai ainakin tuntea kuuluvansa, melkeinpä mihin heimoon tahansa. Jokaiselle ammattiryhmälle ja harrastukselle tuntuu löytyvän oma lokeronsa. Ainoastaan riittävän arvovaltaisiin yhteisöihin kuten MIT, NASA, Sibelius Akatemia ja Winnipeg Jets et pääse itse jäseneksi, sillä ovet avautuvat meriittien perusteella. Siispä ollaksesi todella osa jotakin erinomaista, sinun täytyy myös antaa erinomainen panoksesi kyseiselle yhteisölle.

Yhteenkuuluvuuden tunne on yksi ihmisen perustarpeista, eikä vähiten siksi, että ilman yhteisöä ei muinoin yksinkertaisesti tullut toimeen. Kun nuorina vähitellen opimme harrastuksia ja taitoja, nuoruuden tunneside niihin säilyy, vaikka myöhemmin itse tekeminen jäisikin. Suomessa pienenä jääkiekkoa pelaanut -tai vain Teemu Selännettä seurannut- IT-alan yrittäjä saattaa olla yhtä kova Jets fani kuin alaskalainen kauppias. Molemmat saavat kokea olevansa osa ilmiötä nimeltä Winnipeg Jets, ikinä käymättä Manitobassa ja koskaan pelaamatta peliäkään.

Tässä muiden kautta elämisessähän ei ole mitään pahaa. Moni nuori mies on tyytyväinen saadessaan kahden tunnin ajan olla Jason Bourne ilman hengenvaaraa. Elokuva loppuu, mutta koetut elämykset ovat todellisia ja pitkäkestoisia. Ylipäätään maailman muuttuminen avoimeksi on tuonut elämäämme vaikka mitä uutta, jonka kokeminen ei aikaisemmin ollut mahdollista. Jos halusit kokea mammutin metsästyksen, oli melkein itse oltava paikalla- ja näin ollen myös laitettava henkensä pantiksi. Nuotiolla tarinat olivat hurjia, mutta Dolby Surround toi uhan vielä lähemmäs. Suurin osa meistä valitsisi tässäkin kohtaa leffan. Kaukana elämyssuosikeista eivät toki ole videopelit, puhumattakaan ovella kolkuttavasta virtuaalitodellisuudesta.

Samalla tavalla ei ole mitään pahaa siinä, että fanit elävät unelmiaan oman joukkueensa kautta. On upeaa olla osa tuhatpäistä (tai vain sata-, tai kymmen-) laulavaa joukkoa ja poistua stadionilta kokien olevansa osa huippusuoritusta. Ja monessa tapauksessa näin onkin. Parhaat fanikulttuurit luovat uskomattoman tunnelman ja heistä tulee olla kiitollisia. Seurat myös usein kertovat julkisesti pelaavansa faneilleen; ihmisille, jotka myös mahdollistavat toiminnan taloudellisesti. Kaikki tämä on totta, sillä huippu-urheiluun ja suuriin buumeihin tarvitaan monenlaisia toimijoita. Fanit ovat näistä yksi kunnioitettava avaintekijä.

Pohjois-Amerikassa mm. jenkkifutisjoukkueet kutsuvat fanejaan ”kansakuntina.” Tunnettuja brändejä ovat esimerkiksi Gator Nation (University of Florida), Trojan Nation (University of Southern California), Husker Nation (University of Nebraska) ja niin edelleen. Googlaamalla esim. ”Husker Nation” ja kuvahaku saa nopeasti käsityksen laajuudesta. Markkinointi on taitavaa ja sen lisäksi, että kannattaja saa kokea olevansa osa joukkuetta, hän saa myös kokea olevansa osa kokonaista kansakuntaa.

Muistetaan, että pitkään ihmiskunnan historiassa numeroissa oli kaikki tarvittava voima. Oli epätodennäköistä, että pieni joukko voitti sitä lukumääräisesti huomattavasti suuremman vastustajan. Meihin on sisäänrakennettu ajatus, että jos näin moni ihminen on tätä samaa mieltä, eivät he kaikki voi olla väärässä. Ajatus oli kivikaudella luonnollisesti validimpi kuin nykyisin. Moni historian kuuluisuus onkin varoittanut tässä piilevästä vaarasta. Yhtenä tunnetuimmista Mark Twain sanoi ”Whenever you find yourself on the side of the majority, it is time to pause and reflect.”

Fanien tehtävä ei kuitenkaan ole pysähtyä ja kriittisisti mietiskellä kuinka johonkin tilanteeseen on päädytty. Eikä hän yleensä niin toimikaan. Fani tulee sanasta fanaattinen, ja on viisasta muistaa tämä, johtipa itse sitä joukkuetta, huutosakkia tai oli mukana muuten, vain puolisonsa mieliksi. Tunne-elämykset on luotu koettaviksi ja voimakkaina ne vievät moderniakin ihmistä paljon rationaalista mieltämme vahvemmin.

Molemmat, pelaaja ja fani kokevat siis olevansa osa yhtä ja samaa. Vaikka asia on päivänselvä, vain harvoin pysähdymme miettimään mitä eroa kokemuksilla on. Jos ajattelet joukkueen jäseniä bisneksessä, armeijassa tai urheilussa, heillä ei ole mahdollisuutta vain kävellä elokuvasta ulos hyvien fiilistensä kanssa. He elävät 24/7 sitä tarinaa, joka on tosi. Elämä ei ole 15 sekunnin pituinen mainoskatko, jossa kakku on valmiiksi leivottu, koti laitettu, ja kaikilla on hymy kasvoilla. Elämä on, kuten jokainen aikuinen tietää, ylä- ja alamäkiä sekä kaikkia niihin liittyviä tunteita. Jos peli voitetaan, voittamassa sitä olivat kaikki; pelaajat, seura, ja fanit. Mutta entä silloin, kun ei kulje?

Yksi tiimityöskentelyn peruskonsepteista on oman ja sitä kautta kollektiivisen vastuun ottaminen tekemisestä vaikeillakin hetkillä. Elämä on helppoa kun kulkee. Ensimmäisiä askelia kypsäksi aikuiseksi ja vastuulliseksi tiimin jäseneksi onkin vastuunotto, kun ei kulje, tai kun pelejä hävitään. Hyvä johtaja tekee kaikkensa tämän iskostamiseksi. Jos emme valmenna näin, tapahtuu kuin itsestään, että ihmiset löytävät syyn huonoon tekemiseen muualta kuin oman puseron sisältä.

Ilman johtajuutta sitoutuminen tappiolliselta vaikuttavaan yritykseen rapautuu väkisin vähitellen. Tappioputkessa aletaan miettiä ensi kauden kuvioita tai sitä, että minä kuitenkin tein tänään maaliin. Näin eivät toimi huonot ihmiset vaan kaikki, jos emme ole asiasta tietoisia. Such is human nature.

Tätä mielessä pitäen on helpompi ymmärtää fanikulttuurin hyvät ja huonot puolet. Faneja tarvitaan. Seurat tuottavat toimintaa pitkälti katsojille ja faneille. Fanit tekevät tapahtumista hienoa. Ja kaiken jälkeen fanit kuitenkin kuuluvat yhteen heimoon, ja pelaajat ja joukkue toiseen. Mitä työkaluja faneilla on parantaa suoritusta tappion hetkellä? Heillä ei ole samaa tietoa joukkuedynamiikasta, harjoitusten annista tai tilastoista kuin valmentajilla. Ei lähellekään. He eivät päätä peliajasta, taktiikasta tai vaihdoista. Pelkistäen heille jää kaksi vaihtoehtoa: joko kannustaa tai kitistä. Tai oikeastaan vain yksi: spekuloida menneitä ja tulevia tapahtumia, joka sitten johtaa yleensä toiseen edellisistä. Tämä spekulointi onkin monella tapaa herkullista ja tapahtumien suola ulkopuolisille.

Edelleen pelaajan täytyy kuitenkin elää oman huonon suorituksensa kanssa; käsitellä tunteet, analysoida peli, ja jatkaa matkaa. Tämä on kivuliasta. Sitä valmentajat kuitenkin vaativat ja todelliset huippupelaajat myös janoavat. Yleisellä tasolla puhuen fanin (usein tiedostamaton) reaktio on valita kahdesta tiestä se vähemmän kivulias. Sen sijaan, että nielisi tappion väreistään ylpeänä ja kävelisi Jets-hattu päässä pois vieraspelistä, hattu saattaa löytyäkin repusta. Tämä ei johda kasvuun, mutta ei myöskään satu. Jos voitamme, olen osa tätä jengiä ja autoin kannustamalla! Kivat tunteet on taattu. Jos taas häviämme, omaa sitoutumista vähätellään ja syiden etsintä alkaa milloin mistäkin; yleensä pelaajat, valmentaja ja lopulta seurajohto, tässä järjestyksessä. ME siis voitimme yhdessä, mutta NE muut hävisivät. (Alla muutaman vuoden takainen artikkeli aiheesta.)

https://www.psychologytoday.com/blog/how-risky-is-it-really/201110/the-tribal-roots-team-spirit

Kaikki tämä on seurausta luonnollisesta tosiasiasta. Haluamme olla osa voittavaa, mutta emme häviävää heimoa. Olen miettinyt aihetta paljon jääkiekon kautta. Jokainen kuuluu johonkin faniryhmään, mutta ei liene liioiteltua sanoa, että suurimmalle osalle suomalaisista Leijonat on se juttu. Viime keväänä Kuortaneella katsoimme lentopallomaajoukkueen kanssa MM-kisoja. Aihe oli käsinkosketeltava, kun herrat eturivissä ensin kannustivat, mutta lopulta huusivat törkeyksiä kun peli alkoi kääntyä tappioksi. Hävetti heidän puolestaan. Miten osaisi sanoa itseään isänmaalliseksi? Ollaan siis ihmisiksi ja lisätään toistemme tietoisuutta tästä. Fanitetaan, mutta ollaan riittävän lujia silloinkin, kun ”omat” häviävät. Lienee perusteltua sanoa, että värien kantaminen hyvinä ja huonoina aikoina ehkä joskus sattuu, mutta on palkitsevampaa kuin tuuliviirielämä.

Muistan Kuortaneella katsoneeni myös toisenlaisia eturivin faneja. Tappion murtamina, mutta silti ylpeinä omistaan, he kävelivät pelin jälkeen ulos ja kehuivat maajoukkuetta. Ei syytöstä. Eikä kitinää, vaikka pettymys oli suuri.

Siihen heimoon halusin kuulua minäkin.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com