Tag Archives: David Hunt

Marvin Armeija

28 Jul

Kesäkuun 19. päivä Marv Dunphy ilmoitti jättävänsä Pepperdinen päävalmentajuuden 34 vuoden jälkeen. Ura todennäköisesti jatkuu lyhyemmissä apukoutsin, opettajan ja konsultin tehtävissä, mutta isommat pestit olivat varmaan tässä.

Urallaan Dunphy toimi Pepperdinen lisäksi USA:n valmentajana eri tehtävissä seitsemissä olympialaisissa. Tilillä on mm. miesten ja naisten maailmanmestaruus, miesten olympiakulta, sekä viisi Yhdysvaltain mestaruutta. Olen kirjoittanut Marvista usein ennenkin, ja osa tekstistä saattaa olla lukijalle kertausta. Silti, kyseessä on kansainvälisesti merkittävä henkilö, jonka persoonaan haluan nyt keskittyä valmennusfilosofiaa enemmän. Marv on, monella tavalla, juuri niin hieno ja lämmin ihminen kuin elämässä voi kohdalle sattua.

Coach Dunphy embodies all that is good in athletic competition,” said Pepperdine University President Andrew K. Benton. “He strove for the best in every contest but never lost sight of the fact that he was, in fact, shaping future parents, leaders and citizens while coaching volleyball. He made all who came in contact with him better. His career record says it all from one perspective, but his impact will long be remembered as an even deeper investment in the quality of our lives, including mine.”

http://www.pepperdinewaves.com/sports/m-volley/spec-rel/061917aac.html

Miehen elämäntarina on pähkinänkuoressa aika amerikkalainen. Dunphyn suvun juuret tulevat eri Euroopan maista- ja sattumalta myös Suomesta. (Hänen äitinsä molemmat vanhemmat olivat kotoisin Alajärveltä.) Marv kasvoi Kaliforniassa, maalla tehden töitä, ja soti Vietnamissa ikätovereidensa tavoin. Lentopalloon hän tutustui parikymppisenä ja peliuran jälkeen valmensi Pepperdinessa 1970-luvulta aina tähän ilmoitukseen asti.

Pepperdine University oli poikkeuksellinen työnantaja, sillä koulu antoi miehelle peräti kolmeen otteeseen virkavapaata joko opintoja tai maajoukkuetöitä varten. Suurin osa yliopistoista pitää kynsin hampain kiinni huippuvalmentajistaan, ja valmentajat vastavuoroisesti hyväpalkkaisista ja stabiileista viroistaan niissä. Marv väitteli kasvatustieteen tohtoriksi Utahissa 1981 (asuen opintojen ajan mentorinsa Carl McGownin luona.) Kaksi muuta taukoa yliopistosta hän oli USA:n miesten maajoukkueen pää- ja apuvalmentajana 1988 ja 2000 kisoissa. Muihin olympialaisiin Marv otti osaa eri rooleissa ilman päätoimisuutta. Sekä USA Volleyball, että Pepperdine University olivat arvostettuja ja arvoiltaan lähellä miehen omia ajatuksia, joten ei ollut tarvetta etsiä töitä muualta.

Kuten todettua, olen kirjoittanut paljon molemmista miehistä, sillä Carlin tavoin Marvin vaikutusta lentopallolle on vaikeaa yliarvioida. Siinä missä Carl oli tiedemies sekä pelin tekninen ja taktinen innovaattori, Marvin suurin vahvuus ovat ihmiset ja kivitalon kokoinen karsima johtaa heitä. Hänessä on jotain, joka saa muut tekemään kovasti töitä ilman, että asiasta tarvitsee puhua. Lisäksi ulkopuolisillekin Marv on jotenkin niin lämmin ja tuttu, että ihmiset yksinkertaisesti haluvat olla hänen seurassaan. Hän on läsnä. Ehkä kuvaavinta on, etten muista yhtään tilannetta, jossa Marv olisi puhunut julkisessa tilanteessa ilman, että hänellä olisi ollut kaikkien läsnäolijoiden huomio. Hänen seurassaan olit turvassa, ja osa tästä välittyy videollakin.

https://www.youtube.com/watch?v=sDfaCSJmGrQ

Demand more of yourself than you do of others.”

Joskus mietin millainen valmentaja Dunphy oli ennen kuin hänestä olympiakullan myötä tuli lentopalloikoni. Siinä missä USA boikotoi Neuvostoliiton Moskovan 1980 kisoja, itänaapuri teki samoin Los Angelesin 1984 kisoissa. Soulissa 1988 suurvaltojen parhaat pelasivat ensimmäistä kertaa olympianäyttämöllä vastakkain, ja Marvin maajoukkue hoiti kullan myötä samalla oman pienen osansa kylmän sodan kädenväännössä. Pepperdinen toimistot ovat kuin lentopallomuseo, täynnä toinen toistaan historiallisempia valokuvia sekä tarinoita, joita Marv eritoten rakasti kertoa. Nykymaailmassa on vaikeaa kuvitella mitä tuolloin tarkoitti matkustaa kommunistien Kuubassa tai Neuvostoliitossa, saati tavata ajan merkkihenkilöitä. Kahvihetki Fidel Castron tai George Bushin kanssa ei sattunut jokaisen kohdalle, eikä tietoa ulkomaailmasta ollut aina kuin niukasti. Politiikan ulkopuolella lentopallon viihdearvo ja pelaajamäärät kasvoivat USA:ssa, kun lajista tuli ensi kertaa kahden kultamitalin myötä supersuosittua. (Yksi maajoukkueen 80-luvun maskoteista noina vuosina oli mm. näyttelijä Tom Selleck, Magnum P.I. sta tuttu harrastepelaaja, joka välillä myös matkusti maajoukkueen mukana. Mites hei ne viikset ja valkoiset pallot… )

https://i2.wp.com/insiderlouisville.com/wp-content/uploads/2015/10/Selleck.jpg?ssl=1

Coach Dunphy oli aikansa rocktähti siinä määrin kuin lentopallovalmentaja sitä voi olla. Marv osasi kuitenkin kertoa tarinan nöyrästi aina niin, että kuulija koki olevansa siinä mukana. Ja kun hän puhui, tuntui kuin et olisi halunnut hänen lopettavan puhumista.Valmentajanakin Marv pyrki aina sisällyttämään ihmiset toimintaansa. Hän oli kärsivällinen nuorten ihmisten kanssa ja jätti kaikille saman lämpimän kuvan, joka viesti, että juuri sinulla oli merkitystä. Joskus jakamattoman huomio tuli rohkaisevan lauseen, kortin, tai muun pienen eleen muodossa. Itse tapasin hänet ensi kertaa reilut kymmenen vuotta sitten, kun pelasin Havaijilla opiskellessa Pepperdinea vastaan. Tutustuimme paremmin kuitenkin vasta viisi vuotta yliopiston jälkeen, kun peliura päättyi ja valmentajan työt alkoivat.

The thing about Marv is that… You can make me cry if you ask about Marv. He has this presence… A wide chest and a big booming voice… Marv will simply not let you not be his friend.” – Carl

Oma tarina on sivujuonteena oleellinen sikäli, että olin yksi sadoista sekalaisista ihmisistä, jotka Marv kuin huomaamatta piti elämässään. Carl ja Marv olivat olleet työtovereita ja ystäviä jo yli 30 vuotta, ja ennen Pepperdine-pestin alkua kysyin millainen arki siellä päässä odotti. Carlin oli ylipäätään vaikeaa puhua ystävästään liikuttumatta (ja antoi tälle aina täyden tunnustuksen, paitsi jos oli puhe siitä, kummalla on paremmin hoidettu puutarha.) Marv oli kuulemma sellainen, että mitä tahansa teit, hän ei antanut tilaa muulle kuin rakentaville asioille. Ihmiset tulivat erilaisista taustoista ja tavallaan Marv oli isä ja ystävä siinä suhteessa, mikä kullekin oli parhaaksi.

Men don’t do that. Only boys do.”

Jotenkin Marv aina sanoi sen, mitä nuoren juuri silloin piti kuulla kasvaakseen. Hän antoi kovankin palautteen tavalla, joka sai sinut riemastumaan siitä, miten paljon parempi sinun piti olla. Ja mikä parasta, hän oli eri tilanteissa ennakoitavan samanlainen: aina hyvällä päällä, mutta samalla myös hiljaisen tiukka mies, jonka olemus komensi kunnioitusta. Sydneyssä vuonna 2000 beachvolleyn kultaa voittanut Dane Blanton tavoitti monen kokemuksen Marvista sanoin You just don’t want to disappoint him.” Dunphyn tavaramerkki olikin, että pelaajat olivat valmiit tekemään mitä tahansa johtajan puolesta. Monella huipulla on uskollisia pelaajia, mutta alansa parhaissa on myös paljon kiisteltyjä persoonia. Myös Carl oli sellainen, eivätkä kaikki suinkaan pitäneet hänen tavastaan valmentaa. Marv sitä vastoin oli poikkeuksellisen pidetty valmentaja, mikä on harvinaista ottaen huomioon kuinka paljon sinun pitää ihmisiltä vaatia voidaksesi olla niin menestynyt kuin hän oli. Leikkisesti entiset pelaajat sanoivatkin kuuluvansa ”Marvin armeijaan.” Eivätkä vähiten siksi, että Marv jaksoi aina toistaa valmentamisen hienoimman olemuksen olevan se, että sai itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kulki halki elämän.

Iso osa hänen filosofiastaan loksahti paikalleen koripallolegenda John Woodeniin liittyvää väitöskirjaa tehdessä. Miesten välillä vallitsi haastattelujen jälkeen syvä keskinäinen kunniotus ja mietinkin joskus, että Marv saattoi olla kautta aikojen parhaaksi valmentajaksi tituleeratun Woodenin lähimpiä hengenheimolaisia eri lajista huolimatta. Molemmilla kyse oli eniten joukkueen yhteisistä, jaetuista ja eletyistä arvoista, mutta läheskään kaikki Woodenin tai Dunphyn tuntevat myöhemmät koutsit eivät ole samalla tavalla suuntautuneita. (Toisaalta tämä vahvistaa ajatusta siitä, miten harvinaisia poikkeuksia arvopohjaiset joukkuekulttuurit ovat kärsimättömyyden maailmassa.)

https://www.youtube.com/watch?v=FPFpOsiXE3c

Everyone needs a pat on the back- some just need it lower than others.”

Harjoituksissa Marv oli uskoakseni elementissään enemmän kuin peleissä, mutta useimpien parhaat tarinat hänestä tulevat kokonaan joukkueen arjen ulkopuolelta. Tapasin heinäkuisilla pelireissuilla useita Marvin kanssa valmentaneita. Monet – mukaan lukien Pepperdinen uusi päävalmentaja David Hunt– ovat haikealla mielellä miehen viimeisestä varsinaisesti kesästä yliopiston campuksella. Aika ajoin sosiaalinen media täyttyy yhä muistoista ja kuvista, viimeisimmäksi nuorten lentisleireiltä (jotka myös kuuluvat yliopiston ohjelmaan.) Olin kahteen otteeseen mukana koutsaamassa 13-15 vuotiaita junnuja Malibussa ja kumpikin heinäkuu kuuluu elämäni hienoimpiin muistoihin. Marv sanoi tuolloin, että jos vain voisi, hän tekisi näitä leirejä vuoden jokainen viikko sen sijaan, että valmentajaa seura- tai maajoukkuetta.

Life’s not fair you say. But do you know whats fair? It’s where they judge pigs.”

Valmentajanakin Marv oli todellinen pelien, tarinoiden ja fraasien ystävä. Lisäksi hänellä oli ajoituksen suhteen pettämätön tilannetaju. Usein mies jätti kuulijan aprikoimaan mitä todella tarkoitti, ja muutamaan tällaiseen mestariteokseen haluan jutunkin päättää. Ajattelen sen jotenkin niin, että hänelle oli tärkeää pitää hauskaa ja ottaa muut huomioon, samalla kuitenkaan unohtamatta sitä, kuka itse on. Ensimmäinen muisto on klassinen leikkitarina: Malibussa työt alkoivat tavallisesti kuudelta aamulla. Kerran ennen aamun klo 9 harjoituksia toimistoni ovesta lensi sisällä paperilennokki. Käytävässä ei näkynyt ketään ja jatkoin töitä. Pian sisään leijaili toinen! Ei vieläkään ketään, mutta tällä kertaa jäin kyttäämään. Hetken kuluttua silloin 63-vuotias herrasmies kurkkaa naama virneessä toimistonsa ovelta onko reitti selvä, valmiina heittämään kolmannen.

Never bruise the dignity of the individual being disciplined.”

Toinen tarina taas on esimerkki siitä, miten lämpimästi voit kohdata toisen. Olimme Texasissa suuressa junioriturnauksessa rekrytoimassa pelaajia. Päivä oli pitkä ja illastimme jossakin Houstonin lukemattomista grillipaikoista. Tarjoilija vaikutti olevan hieman poissa tolaltaan, mutta kumpikaan meistä ei sanonut asiaa ääneen. Söimme hiljaa, kunnes tuli jälkiruoan aika. Kun omenapiirakka oli sekin lähes kadonnut lautaselta Marv pyysi laskun, katsoi tarjoilijaa silmiin ja sanoi lämpimästi ”You know, life is not perfect. But this is.” Nainen purskahti itkuun ja kiitti. Jäin miettimään, että se saattoi olla ensimmäinen kerta hetkeen, kun joku pysähtyi hänen kohdalleen ja sanoi jotakin vilpitöntä ja rohkaisevaa. Joskus yksi ajatuksella lausuttu virke voi tarkoittaa eroa yksinäisen tuskan ja ilon kyyneleiden välillä (jos vain on ihminen, joka välittää sen lausua.)

Kolmas ja viimeinen stoori osuu miehen itsevarmaan persoonaan ja saattaa itseasiassa olla suosikkini. Olin tuolloin ollut Pepperdinessa kuukauden päivät ja vain kertaalleen käynyt kylässä Dunphyn Decker Canyonin hirsikodissa. Työmatkaa hänelle kertyi noin 25 minuuttia kanjonin huipulta alemmas yliopistolle. Heillä oli sinä päivänä kai joku rakennusprojekti meneillään ja Marv oli lähdössä kotiin poikkeuksellisen varhain. Kysyin puolihuolimattomasti, kävikö hän koskaan kotona ja palasi vielä illemmalla sorvin ääreen? Ovensuusta kuului:

No. You see, when I get on top, I stay on top.”

Eläkkeellä mies tuskin malttaa täysin jäädä, joten kenties hänet nähdään vielä Suomessakin… Ehkäpä valmennusklinikalla Pohjanmaalla.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Valmentajan Evoluutio

22 Jun

Takana on aurinkoinen viikonloppu Kööpenhaminassa. Tanskan reissu ei kuitenkaan ollut mallia Juha Vainio, vaan aika kului akkuja ladaten kokeneen kollegan seurassa. Tuleva kausi ei ole kaukana, ja tällaiselle on osattava ottaa aikaa. Alla ajatuksia siitä, mitä kaikkea ihminen voi pitkällä työuralla oppia.

Työvoiman liikkuvuus on voimakas nykytrendi ja yhä harvempi pysyy ensimmäisellä urallaan. Huippu-urheilussa työ on lisäksi tuulista, eikä valmentaja voi suunnitella tulevaisuutta pitkälle kuin harvoissa tapauksissa. Hyviä työpaikkoja on vähän, ja monet koutsit päätyvät palaamaan toiseen ammattiinsa jossain vaiheessa. Onneksi on kuitenkin myös niitä, jotka tekevät samaa työtä pitkään. Kokenut valmentaja on tietotaidon aarnimetsä myös oman prosessinsa ymmärtäjänä.

When asked about my profession, I say I am a student.”

Tanskassa tapaamani valmentaja on nimeltään Fred Sturm.

https://www.youtube.com/watch?v=9FDiakHBCL4

Vaatimaton amerikkalainen piti pitkästä urasta huolimatta itseään edelleen ensisijaisesti oppilaana. Fred valmensi viime vuonna edelleen paikallista seurajoukkuetta, mutta on tosiaan nähnyt urallaan hieman muutakin. Hän valmensi 70- ja 80-luvuilla yliopistossa miehiä ja naisia (Stanford), olympialaisissa mitalijoukkuetta (USA ’92, ’96) sekä seurajoukkueen (Mladost Zagreb) mestareiden liigan Final Four- turnaukseen ’98. Kuluneiden 20 vuoden aikana työnantajiin kuuluivat myös Kroatian (1997) ja Tanskan (2003-13) maajoukkueet. Apuvalmentajana hän toimi mm. Marv Dunphyn joukkueessa Soulin 1988 olympiadilla. Lisäksi Fred kuului tammikuussa edesmenneen Carl McGownin lähipiiriin. Kuten monet muutkin kontaktit, Sturm tuli kuvioihin kymmenisen vuotta sitten. Carl, tavoilleen uskollisena, potki nuorempiaan eteenpäin. ”Lauri, you need to talk to Fred.” So I did.

You have to find a way to coach that works for you”

Parhaita pitkänmatkalaisia yhdistää halu muuttua. He eivät ole pysähtyneet, vaan päivästä toiseen pyrkivät olemaan hieman eilistä parempi versio itsestään. Kun kehitystään peilaa kokeneempiin voi lisäksi nähdä tiettyjä toistuvia vaiheita. Jos tällä tiedolla pitäisi karkeasti esittää valmentajan kehityskaari tekisin jaon jotenkin näin:

  1. Moni koutsi aloittaa uransa keräten ja vaihtaen harjoitteita niihin, mitä on omilta valmentajiltaan perinyt. Treeneihin pyritään löytämään sisältöä ja alussa melkein mikä tahansa mielenkiintoinen käy.
  2. Usein vasta paljon myöhemmin kuvioihin tulee periaatteiden ymmärtäminen tulee ja sitä kautta uusi, johdonmukaisempi maailma. Tiedostamatta omaksuttu traditio vähenee. Jotkut asiat ovat parempia kuin toiset. Ymmärrys harjoittelun ja pelin lainalaisuuksista kasvaa.
  3. Jossain vaiheessa valmentaja ymmärtää, että tässä on kyse ihmisistä enemmän kun mistään muusta. Arki rullaa koko ajan sujuvammin, ja yhä suurempi osa ajasta kuluu luottamukseen perustuvien suhteiden luomiseen ja ylläpitoon. Työ on eri tavalla vaativaa.
  4. Seuraavaksi -usein myöhemmin kuin haluaisimme myöntää- opimme priorisoimaan elämää. Tämä tapahtuu toivottavasti ennen kuin vaimo uhkaa erolla. Ymmärrämme, että työhön ei voi laittaa niin paljon aikaa kuin haluaisi, ja että lapset kasvavat vaikkemme näe heitä.
  5. Lopulta seuraa aika, kun valmennus taitona saa syvän henkilökohtaisen merkityksen. Siitä tulee tapa itsensä kokemiseen ja toteuttamiseen, ja itse valmentajasta roolimalli muille.

Emme aina hyppää yhdeltä tasolta seuraavalle, vaan kompuroimme joskus pitkäänkin peräkkäisten portaiden välillä. Ja vaikka oppiminen jatkuukin ikuisesti, on tämä henkilökohtainen merkitys tietyllä tavalla mestarin päätepysäkki. Tietyssä mielessä peli on jo pelattu läpi. He tietävät mitä haluavat ja mihin pystyvät, ja se riittää. Lisäksi tuntemani huiput ovat tehneet valmennuksesta omannäköistään ilman, että ovat alkaneet keksiä pyörää uudestaan vain tehdäkseen siitä näköisensä. ”Oman käden jälki” voi myös olla periaatteita rikkova ansa, johon nuori valmentaja egonsa vuoksi sortuu. Usein oman tavan löytäminen tapahtuu vasta kun ura on saavuttanut tietyn saturaatiopisteen. Kenties menestys, mestaruus, tai muu huomionosoitus herättää miettimään. Oliko tämä nyt tässä?

Kysyin Carlilta kerran millaista oli perustaa oma joukkue (BYU miehet) ja vuosikymmenen työn päätteeksi nostaa pokaali. Kuulemma ihan hienoa, muttei ihmeellistä. ”My wife loves me the same, and besides, I still get fat if I don’t exercise.” Vuoden 2008 olympiavoitosta hän riemuitsi sanoilla ”Sometimes good things happen when you live for a long time.” Seitsemänkymppisten viisaus keikkuu nuorempana usein pääosin älyllisellä tasolla. Asioiden sisäistäminen syvemmin vie aikaa, mutta jostakin voi luullakseni olla hajulla. Näissä ajatuksissa on omakin kevät mennyt. ”Missä ja kuinka minä todella haluan valmentaa?” Ehkä Ruotsissa syksyllä odottava työ kertoo lisää.

Onneksi tällä matkalla ei ole yksin. Eräs tuttu kertoi hiljattain mietteliäistä tunnelmistaan. Hän oli 2016 kisojen jälkeen istunut yksin huoneessaan Riossa ja tuijottanut seinään. Päätösjuhlien raikuessa päällimmäinen tunne oli ollut tyhjyys. Kaveri kertoi jotenkin menettäneensä otteen matkaan ja tehneensä töitä vain tuloksen eteen. Tärkeää sekin, mutta merkityksen kokeminen oli ainakin osittain jäänyt jonnekin. Seurauksena hän halusi jättää maajoukkueen ja keskittyä kasvattajaseuraansa, jolle koki olevansa paljon velkaa. Mietin, että kova juttu, sillä ovet aukeavat parempiin töihin usein juuri maajoukkueen kautta. Mutta edelleen, hän oli matkalla kohti sitä valmentajaa, joka itse eniten halusi olla. Sitä paitsi, ehkä tämä maajoukkueen aika koittaa vielä uudestaan myöhemmin.

The capacity to do work should be respected.”

Puhuimme Fredin kanssa paljon myös kuormasta. Samaa arkea voi elää monella tavalla ja kykyä tehdä työtä on kunnioitettava. On kunniakasta kyetä tekemään kovasti töitä ja olemaan antamatta periksi. Jokainen työnsä tosissaan ottava ihminen tietää, että joskus on painettava ikävältä tuntuvien vaiheiden läpi. Periksiantamattomuus on siis positiivinen ominaisuus ihmisessä, toki olettaen, että jossakin vaiheessa osaa myös antaa olla. Toiseksi on kriittistä oppia ymmärtämään kuinka paljon ja millaista työtä on itse valmis ja kyvykäs tekemään. Ihmiset eivät tässä suhteessa ole samanlaisia.

Tunnen hyvin pari nuorta koutsia, joilla on käsittämätön kapasiteetti painaa hommia. Olen ennenkin kirjoittanut Pepperdinen David Huntista, joka nukkuu vain reilut 4h yössä ja omistautuu täysin työlleen. Toinen vastaava sankari on paljon maailmaa nähnyt ja nyt Suomen naisten maajoukkueen apukoutsina toimiva sveitsiläinen Alessandro Lodi. Kyse ole siitä, että kumpikaan kilpailisi tällä, tai haluaisi olla erityisen macho. Ukot vain ovat sellaisia, että kone käy aamusta iltaan. Heideän kanssaan arkea eläneenä en ole voinut kuin kirjaimellisesti todeta, että hyvää yötä. Robotista kun ei tee runoilijaa, eikä päinvastoin.

Kuormaan kuuluu määrän lisäksi myös laatu. Burn-outeihin liittyy toki, että töitä on ollut paljon, mutta harva uupuu totaalisesti hommiin, joista pitää. Työstä tulee liiallaisen määrän lisäksi taakka silloin, kun työympäristö ei enää vastaa omaa arvomaailmaa. Jos et kykene vaikuttamaan asioihin ympärilläsi, saati koe yhteisön tai arvostuksen tunnetta, voi kapasiteettisi laskea hetkellisesti paljonkin. Kovin montaa kertaa ei kukaan viitsi olla kuvainnollisen apinalauman veturina. Ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja harva nauttii viimeisessä analyysissä menestyksestä, joka on saavutettu yksin. On tärkeää olla tietoinen siitä, mitä sinulla on kulloinkin edessäsi ja kyetä tekemään kovia päätöksiä. Tämä pätee niin pelitilanteissa, kuin myös oman työpaikan suhteen.

What’s the meaning of what is in front of you? What are you in the middle of?

Hyvä valmentaja osaa nähdä tilanteissa toistuvia kaavoja. Nuorempina tuppaamme olemaan reaktiivisiä ja sammuttamaan tulipaloja. Vanhemmiten kokonaisuus taas hahmottuu paremmin. Ja kun edessä olevan tilanteen merkitys on selvä, myös kyky ennustaa tulevaa paranee. Tämä kasvattaa luottamusta ja siitä voi ammentaa paljon uskoa kaiken epävarmuuden keskellä. Kenties tähän liittyy myös kokemuksen tuoma viisaus todella välittää vain harvoista asioista. Sanotaan, että jos kaikki on tärkeää, mikään ei ole tärkeää. Taistelut pitäisi ensin osata valita tarkkaan ja sitten viedä armotta päätyyn asti. Fred kertoi aikaa myöten paremmin oppineensa arvostamaan ja luomaan tyhjää tilaa ympärilleen. Ajatus ei informaatiotulvan aikana ole uusi, mutta silti aina yhtä haastava toteuttaa. Alta löytyvän linkin lisäksi se toi mieleen shakki- ja taijiquan- mestari Josh Waitzkinin: ”I want to live in still waters… I cultivate empty space.” Kun on vähemmän mihin keskittyä, näkee paremmin.

https://hbr.org/2017/03/the-busier-you-are-the-more-you-need-quiet-time

Kokenut valmentaja roolimallina

Moni koutsi ei koskaan nouse parrasvaloihin, sillä heidän pelaajamateriaalinsa ei riitä siihen. Paljon voittaneet sitä vastoin muistetaan. Heitä haastatellaan vielä vuosien päästä, eikä siinä mitään. Monet tässäkin mainitsemistani ihmisistä ovat hyvin menestyksekkäitä. En ole erityisen amerikkalainen, mutta jaksan kirjoittaa paljon sikäläisistä valmentajista, sillä kyse on heidän arvomaailmastaan. En osaa todella arvostaa voittavia valmentajia, jos he eivät elä omia arvojaan. Siis sitä, mitä saarnaavat.

Myös lentopallossa on palvottuja hahmoja, jotka aikanaan voittivat kaikenlaisia mestaruuksia. Joillekin kyse on kuitenkin vain omasta egosta. Osa välittää joukkueesta ensisijaisesti välineenä matkalla kohti henkilökohtaista glooriaa. Kyse ei tällöin ole siitä, että koutsi olisi auttanut toista saavuttamaan potentiaalinsa ihmisenä. Ei ole harvinaista, että he kohtelevat muita alentavasti ja esiintyvät julkisuudessa ylimielisinä tai juopuneina. En väheksy kenenkään saavutuksia, mutta en myöskään koe, että he todella ovat hyviä valmentajia. Koen, että aikuisten tulee vaatia itseltään parempaa. Kyse on myös siitä, millaisten ihmisten seurassa ja vaikutuksen alla itse haluan olla.

Tanskassa oli varsin miellyttävää käydä. Juutit ovat tutkimuksissa kerta toisensa jälkeen maailman onnellisimpia ihmisiä huolimatta maailman korkeimmista veroista. Tanskalaisten elämäntavasta, siis ”hyggestä”, julkaistiin hiljattain kirjakin. Muutenkin pohjoismaalainen erinomaisuus on otsikoissa tämän tästä. Auringon laskiessa ei ollut vaikeaa nähdä niitä asioita, mitkä tekevät ihmiset onnellisiksi. Viiden minuutin kävelyllä lähiössä tuntematon vanha setä otti olkapäästä kiinni, lapset leikkivät ilman valvontaa pihoilla, aikuiset illastivat nauraen ja lämmin tuoksu leijaili kesäillassa. Osa elämisen taitoa on myös valita asuinpaikka huolella.

Eräästä Tanskan keskustelujen päähenkilöstä kuului myös julkisuudessa Suomeen palattuani. Aiemmin tällä viikolla toinen lentopalloikoni Marv Dunphy ilmoitti vetäytyvänsä Pepperdinen päävalmentajan tehtävistä 69-vuotiaana. Heinäkuussa palaamme hänen perintöönsä.

Juhannusterveisin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Become, Don’t Compare

29 Dec

Se alkaisi vuosi olla paketissa. Pidän ajatuksesta, että tänäkin vuonna on jotenkin taas muuttunut edelliseen verrattuna. Kun katsoo riittävän pitkälle taaksepäin huomaa taas, että muutaman vuoden takaisesta on itseasiassa muuttunut aika paljon. Toki jotkin asiat -kuten luonteen piirteet- pysyvät, mutta taidot ja asenteet onneksi elävät. Huomasin esimerkiksi ilokseni loppuvuodesta, että eräs minulle muinoin tärkeä asia ei enää ole niin kovin tärkeä. Muutos on tuonut omaan elämään ja työhön paljon rauhaa- ja hyvästä syystä.

Älä vertaile, vaan tule joksikin” kuuluu sarjaan nihkeästi kääntyvät, mutta lähdekielellä nappiin osuvat. Muistiinpanoja selatessa huomaan, että Pepperdinessa tämä oli yksi Marv Dunphyn useimmin pelaajille toistetuista neuvoista. Näin kolmen vuoden kuluttua näyttää tosiaan siltä, että tämä on arjessa läsnä miltei voimakkaimmin kaikista niistä asioista, joita sillä kaudella opin. Marvin fraasi oli joko tämä ”Become, don’t compare”, tai toisessa muodossa ”Do not look sideways.” Sanatarkkuus ei ole tärkeää, eikä edes mahdollista. Hieman pidemmälti muotoilisin sen suomeksi jotenkin näin:

Keskitä energiasi kehittymiseen ja asioihin, joihin voit vaikuttaa. Keskity tulemaan siksi, joksi voit tulla sen sijaan, että vertaisit itseäsi muihin ihmisiin ja joukkueisiin, heidän taitoihinsa tai resursseihinsa.

Marv sanoi tämän usein tilanteissa, jossa jonkun huomio karkasi siihen, mitä jollakin muulla oli, mutta meillä ei ollut. Kyseessä saattoi olla hyvä pelaaja, parempi halli, jokin ammatillinen taito, parempi sijainti, tai mitä tahansa. Pieni Pepperdine ei sekään aina ole ollut legendaarinen lentopallotehdas. Aikanaan se oli itseasiassa melko tuntematon paikka ja syrjässä suurista Los Angelesin kouluista (UCLA, USC.) Edelleen pelaajien rekrytointi on olympiakultaa voittaneesta valmentajasta ja hyvästä akateemisesta tasosta riippumatta vaikeaa, sillä yliopisto on kallis ja sinne on vaikeaa päästä.

Yli 30v. ajan Pepperdine on kuitenkin tuottanut maailmanmestareita ja olympiavoittajia lähinnä siksi, että Marv on käärinyt hihat ja mennyt hommiin. Puutteiden harmittelu ja vertailu on jätetty pois.

Malibussa vietetyllä 2011-2012 kaudella olin nuori valmentaja, ensimmäistä kertaa päätoiminen, ja ihan uudessa paikassa. En ole koskaan tehnyt yhtä paljon töitä kuin tuona vuonna, enkä itseasiassa usko, että pystyisin ajallisesti tekemäänkään enempää kuin silloin. Ammattitaito kyllä kehittyi, mutta minua harmitti vietävästi se, etten ollut yhtä hyvä, kuin koulun muut valmentajat. Esimerkiksi minua hieman nuorempi, toinen apuvalmentaja David Hunt (joka jatkaa Pepperdinessa yhä ja voitti naisten MM-kultaa USAn kanssa tänä syksynä) teki töitä enemmän, kovemmin ja monessa asiassa paremmin.

Rima oli korkealla, ja kaikki organisaatiossa tekivät joka päivä parhaansa. Asia, joka minua jostakin syystä kovin harmitti oli Davidin kyky tehdä töitä ja kehittyä. Kaveri todella teki noin 16 tuntisia työpäiviä joka päivä, nukkui joitakin tunteja, ja meni takaisin töihin. Koko ajan. Olimme kämppiksiä ensimmäiset pari viikkoa ja kuljin samassa rytmissä, ennen kuin tajusin, että aniharva pärjää noin vähällä unella. Terveyteni ei yksinkertaisesti kestäisi sellaista. Aloin nukkua enemmän, mutta huomasin väsyväni pikkuhiljaa silloinkin, kun nukuin riittävästi. Oma huomio nimittäin oli ihan väärissä asioissa.

Myöhemmin olen tajunnut, että kuin vahingossa yritin olla kuin David ja Marv, ja tehdä asiat samoin kuin David ja Marv. Ongelmana luonnollisesti, että toinen on yksi maailman parhaista skouteista ja toinen yksi parhaista päävalmentajista, ja molemmilla minua laajempi kokemusta alalta. Sen sijaan, että olisin vain oppinut ja kehittynyt, vertasin tekemisiäni liikaa- ja lisäksi sitä itse tiedostamatta. Vuosi oli tästä huolimatta tietenkin upea, mutta yksi sen suurista anneista on ollut tämän asian ymmärtäminen. (Moni muukin matkan varrella kuultu viisaus on loksahtanut kohdalleen vasta jälkijunassa.)

Miksi näin pääsi tapahtumaan? Ehkä ihminen vain on sosiaalinen olento, jolla on sisäänrakennettu kyky aistia mitä heistä ajatellaan ryhmässä, tai mitä he luulevat muiden ajattelevatn. Ei siis ole lainkaan kummallista, että monen on vaikeaa poiketa joukosta ja tehdä asioita omalla tavallaan (olipa kyseessä sitten niinkään tärkeä asia kuin uni.) Usein kuulee jonkun tuhahtavan

Mitä, välitätkö siitä, mitä muut ajattelevat?” Tuhahtelut sikseen- tätähän me kaikki teemme joka päivä, se on osa ihmisluonnetta. Todellinen testi on olla tästä tietoinen, ja silti pitää oman kehittymisen irrallaan ympäristön paineista ja tuloksiin tuijottamisesta. Siis keskittyä siihen, mihin voi vaikuttaa.

Tätä taustaa vasten on ollut hienoa olla taas Suomessa ja osana suomalaisten lentopallovalmentajien yhteisöä. Monesta muusta lajista tuttu, typerä nokittelu ja pelin jälkeinen suun soitto loistavat täysin poissaolollaan. Enhän toki tiedä, millainen tilanne meillä on ollut vaikka 5v tai 10v sitten… Ehkä yhteenkuuluvuuden tunne on meillä aina ollut vahva. Niin tai näin, nykyisestä liigavalmentajien kaartista paistaa neljä selkeää asiaa:

  1. Halu tehdä omat hommat niin hyvin kuin mahdollista

  2. Nöyryys myöntää omia heikkouksia, ja ettei tiedä kaikkea

  3. Innostus oppia uutta ja kysyä muilta mielipiteitä

  4. Tietoisuus yhteisestä hyvästä- suomalaisen lentopallon tulevaisuus on tärkeä asia.

Etenkin tämä viimeinen kohta on pysäyttänyt meikäläisen. Kuluneet Sloveniassa ja Venäjällä vietetyt vuodet kirkastivat kuinka suomalaisissa todella on sellaista voimaa, mikä monelta muulta maalta uupuu. Meillä ei oikeasti olla kateellisia panettelijoita, vaan tarpeen tullen nimenomaan puhalletaan yhteen hiileen jopa aika pienissäkin asioissa. Jos avoin tiedonkulku jatkuu tällaisena, uskon Suomen itseasiassa verrattain pian olevan tilanteessa, jossa eri liigaseurojen valmennukselliset linjat ovat melko yhtenäisiä. Jos tähän päästään, voi pienen maan maajoukkue ammentaa voimaa kotimaisesta liigasta paremmin kuin kenties yksikään toinen valtio.

Ja kaikki vain siksi, että valmentajat osaavat käyttää kilpailua myös itsensä kehittämiseen sen sijaan, että kilpailussa pitäisi ainoastaan olla parempia muihin verrattuna. Tämän oivaltaen ei enää ole vaikeaa olla avoin, jakaa tietoa, ja nähdä yhteinen hyvä suurempana kuin oma seuraava kotipeli.

Näihin, lämpimän jouluisiin tunnelmiin on sopivaa päättää kulunut syyskausi.

Hyvää Uutta Vuotta 2015,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Yhtenäisyydestä ja Välittämisestä

28 Oct

Syksy on pitkällä ja naistenkin MM-kisat päättyneet. Karch Kiralyn USA juhli pitkän historiansa ensimmäistä naisten maailmanmestaruutta asiaan kuuluvalla tavalla. Kulta tuli monelle pienenä yllätyksenä, sillä laajasta materiaalistaan huolimatta USA ei kuulunut kaikkein terävimpiin ennakkosuosikeihin. Valmentajan mieltä lämmitti erityisesti tapa, jolla historiallinen pytty nostettiin.

Kaksi entistä työkaveria Pepperdinesta on mukana tämän olympiadin staffissa, ja pääsin viime viikolla esittämään kysymyksiä kuluneiden kahden vuoden pätkästä- siis siitä, mitä Lontoon jälkeen on ehtinyt tapahtua. Joukkue oli nuorentunut ja muuttunut aika tavalla, joten tuloksen odotettiin tulevan hieman myöhemmin. Kun kysyin, mikä oli kaikista merkittävintä nousussa maailmanmestariksi, nostivat apuvalmentajat David Hunt ja Marv Dunphy esiin kaksi asiaa: yhtenäisyyden ja välittämisen.

Ei oikein kuulosta veriseltä kilpaurheilulta, vai mitä? Siitä huolimatta hymy levisi kasvoille, sillä tästähän valmentamisessa on kysymys. Ei vain silmittömästä voittojen tavoittelusta, vaan siitä, että yksilöt ovat tärkeitä, ja että töitä tehdään yhdessä, yhteisen päämäärän eteen. Uskallan väittää, että suurin syy paperilla kovien joukkueiden alisuorittamiseen on juuri yhtenäisyyden puute. (Moni huippu kamppailee valmentajan, median ja muiden huomiosta kykenemättä ajattelemaan myös joukkueen etua ennen, kuin omat tarpeet on tyydytetty.)

Players don’t care how much you know UNTIL they know how much you care.” Marv Dunphy

Olen valmentanut noin 15 vuotta, mutta kuluneet kolme kautta ovat lopullisesti avanneet silmät tälle valmennuksen ”pehmeämmälle” puolelle huipputasollakin. Ihmisten muodollinen kunniakas kohtelu nimittäin valitettavan usein rajoittuu junioreihin. Siellä painotetaan urheilun kautta saatavia positiivisia kokemuksia ja valmentajan vastuuta- ei saa huutaa, tulee olla rakentava ja niin edelleen. Kysyn vaan, missä vaiheessa ihminen muka lakkaa olemasta yksilö, joka tarvitsee huomiota ja välittämistä?

Every human being alive today has high self-interest.” Hugh McCutcheon

Tästä huolimatta aikuisista välittäminen koetaan miljoonabisneksessä hyvin usein tarpeettomaksi hyysäämiseksi. ”It’s just business” -tavalla ajatteleva lakaisee tärkeän asian maton alle, joko liian laiskana ajattelemaan syvemmin, tai liian naivina oikeasti uskomaan, että joukkue voi olla muutakin kuin palastensa summa. Eritoten tämä mietityttää, kun seuraa huippuseurojen toimintaa- toki myös lentopallossa, mutta eritoten jalkapallossa ja jääkiekossa. Jos televisiossakin huudetaan estottamasti päin naamaa, mitä se sitten on arjessa? Lisäksi saa lukea, että jos ei ensimmäisten, niin ainakin toisten vastoinkäymisten jälkeen ollaan jo valmiita vaihtamaan palasia, koska tämähän on vain bisnestä.

Tuntui siis hyvältä nähdä, että Kiralyn huippupelaajia vilisevä USA oli kaikkea muuta kuin kyyninen papeli. Kun kysyin Marvilta menestyksen tärkeintä yksittäistä asiaa, hän painotti päävalmentajan roolia välittävänä johtajana:

It is real easy to explain the USA success… The players trained and played real hard due to Karch’s impact on them. It was not because of who he was or what he was as a player, but who he was to them. He was soooo sincere with them and gave them unprecedented quality time in and out of the gym.”

Kolme olympiakultaa pelaajana voittanut Kiraly varmasti herätti kunnioitusta, mutta vielä tärkeämpi oli alleviivaamani kohta: Kyse oli enemmän siitä, minkälainen Karch oli pelaajia kohtaa. Hän saattoi esimerkiksi tulla staffin palavereihin tunnin myöhässä vain siksi, että jollakin pelaajista oli ollut huoli jostakin ja tarvitsi kuuntelijaa. Hän oli aidosti välittävä, sekä järjestelmällisen rehellinen kaikille joukkueen jäsenille, mikä on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä ympäristössä, jossa kolmekymmentä kunnianhimoista urheilijaa taistelee kynsin hampain paikoista arvokisajoukkueessa. Nyt ajatelkaa sama tilanne vaikkapa kotoisissa palloilun pääsarjoissa. Jo sen perusteella, mitä monet valmentajat omista pelaajistaan mediassa sanovat on helppo tietää, ettei välittäminen (saati sen näyttäminen) kyllä kuulu toimintamalliin, puhumattakaan huomion antamisesta kentän ulkopuolella.

Toinen apukoutsi, David Hunt, teki paljon töitä kärkiryhmään pyrkivien pelaajien kanssa sillä aikaa, kun sen hetkinen top 12 tai 14 matkusti maailmalla. Matkustavaan kokoonpanoon pyrkivät pelaajat treenasivat ja kilpailivat Kaliforniassa tilanteessa, jossa kuppikuntia ja kyräilyä voisi kuvitella muodostuvan helposti. Tästä huolimatta porukka pysyi yhtenäisenä juuri siitä syystä, että valmentajat antoivat huomiota kaikille maajoukkueohjelmassa mukana oleville. Kilpailu oli kovaa, mutta rehtiä ja oikeudenmukaista. Talking about the tide, that lifts all the boats…

David korosti yhtenäisyyden merkitystä, ja sitä miten iso asia se oli kaikille pelaajille. Maailman mestaruuden juhlinta jatkui illallisella, jossa kokenut Courtney Thompson (joukkueen toinen passari ja Lontoon hopeamitalisti) kertasi miksi tämä saavutus tuntui niin upealta: ”It’s not just that we won a world championship, but the way we did it.” ”The way we did it”- siis tapa millä mestaruus tuli- tarkoittaa tässä ennen kaikkea sitoutumista samoihin pelisääntöihin. Joukkueessa ei ollut ketään -ei yhtä ainoaa pelaajaa- jonka käytös tai sitoutuminen olisi jotenkin nakertanut yhteisiä tavoitteita.

Minua on pieksämäkeläisestä juniorista asti kummastuttanut ajatus siitä, että pelaajien ”ei edes tarvitse tulla toimeen keskenään, kunhan passitempo vain on kohdillaan.” Varmaan osa tästä tunteet sivuun- ajattelusta on seurausta vahingollisesta suomalaisesta ”iso poika ei pyydä syliin” – perinteestä, mutta kummaa se on silti. Etenkin kun ottaa huomioon, että kysyttäessä lähes jokaisen joukkueurheilijan parhaat muistot peliajalta ovat paikoista, joissa joukkueet todella olivat joukkueita. Mitalit muistetaan uran jälkee huonommin kuin ystävät, ja täysin luonnollisesta syystä:

Yhteenkuuluvuuden tunne on ihmisen biologinen perustarve, iästä ja sukupuolesta riippumatta.”

Haluamme kuulua samaan porukkaan muiden kanssa. Ryhmään, jossa minusta välitetään ja jossa vallitsee luottamus siitä, että joukkuetovereilla ja valmentajilla on toistensa parhaat intressit mielessä silloinkin, kun muut eivät ole läsnä. Joukkuelajit tarjoavat tälle tarpeelle oivan elinympäristön (mikä ei ole ihme, kun pitää mielessä, että muinoin ryhmän ulkopuolella joutuminen oli yksilölle turmiollista.)

People want to feel important and cared after. Men too, not just girls or women.”

Ja sitten tämä. Koska kirjoitan naisten maajoukkueesta, on helppoa lakaista pointti maton alle, koska ”nehän on naisia ja tarttee tuota hyysäämistä.” Tykkään harvasta asiasta vähemmän kuin sovinismista, ja sitä paitsi, nämäkin periaatteet pätevät molempiin sukupuoliin. Vaikka miesten ja naisten kommunikaatiossa on tutkittuja eroja, eivät perusasiat muutu. Miesten urheilussa valloille on vaan jäänyt sitkeä ajatus siitä, että miehen pitää aina olla kova. Julkisuuskuvan takana huippu-urheilijatkin ovat pohjimmiltaan kuitenkin ihmisiä, ja heitä voivat valmentaa samat ihmiset, samoilla periaatteilla. (Esimerkiksi Hugh McCutcheon, jonka kakkosvalmentajana Karch Kiraly toimi Lontoon kisoissa, voitti peräkkäisissä olympialaisissa kaksi mitalia -ensin kultaa miehissä ja sitten hopeaa naisissa.)

Mestareiden liigassa ja aikuisten maajoukkueissa olen niin ikään törmännyt samoihin asioihin molempien sukupuolten kanssa: Tähtipelaajaa harmittaa jos oma vastaanotto oli huono, tai ei saanut tarpeeksi passeja. Monta kertaa aika pieni asia jää harmittamaan huippu-urheilijaakin, ja on helpottavaa saada se purettua. Eivät aikuiset mitään ryhmähaleja ja lässytystä tarvitse, vaan ainostaan tiedon siitä, että valmentaja välittää ja on tukena kentän ulkopuolellakin, jos urheilija sitä tarvitsee. Joku tarvitsee apua harvoin, joku usein, and that is the art of coaching. Ilman minkäänlaista jeesiä pärjää kuitenkin vain aniharva, mutta onneksi ei ole tarviskaan. Riitää, että yksilö tietää hänen itseyttään ja rooliaan kunnioitettavan muistakin syistä, kuin siitä tekeekö hän juuri tällä hetkellä kovaa tulosta. Toivonkin, ettei uuden sukupolven valmentajakunta unohda näitä Dr. Thomas Tutkon viisaita sanoja:

Individuals never lose the desire to be treated as individuals.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com