Tag Archives: Carl McGown

Valmentajan Evoluutio

22 Jun

Takana on aurinkoinen viikonloppu Kööpenhaminassa. Tanskan reissu ei kuitenkaan ollut mallia Juha Vainio, vaan aika kului akkuja ladaten kokeneen kollegan seurassa. Tuleva kausi ei ole kaukana, ja tällaiselle on osattava ottaa aikaa. Alla ajatuksia siitä, mitä kaikkea ihminen voi pitkällä työuralla oppia.

Työvoiman liikkuvuus on voimakas nykytrendi ja yhä harvempi pysyy ensimmäisellä urallaan. Huippu-urheilussa työ on lisäksi tuulista, eikä valmentaja voi suunnitella tulevaisuutta pitkälle kuin harvoissa tapauksissa. Hyviä työpaikkoja on vähän, ja monet koutsit päätyvät palaamaan toiseen ammattiinsa jossain vaiheessa. Onneksi on kuitenkin myös niitä, jotka tekevät samaa työtä pitkään. Kokenut valmentaja on tietotaidon aarnimetsä myös oman prosessinsa ymmärtäjänä.

When asked about my profession, I say I am a student.”

Tanskassa tapaamani valmentaja on nimeltään Fred Sturm.

https://www.youtube.com/watch?v=9FDiakHBCL4

Vaatimaton amerikkalainen piti pitkästä urasta huolimatta itseään edelleen ensisijaisesti oppilaana. Fred valmensi viime vuonna edelleen paikallista seurajoukkuetta, mutta on tosiaan nähnyt urallaan hieman muutakin. Hän valmensi 70- ja 80-luvuilla yliopistossa miehiä ja naisia (Stanford), olympialaisissa mitalijoukkuetta (USA ’92, ’96) sekä seurajoukkueen (Mladost Zagreb) mestareiden liigan Final Four- turnaukseen ’98. Kuluneiden 20 vuoden aikana työnantajiin kuuluivat myös Kroatian (1997) ja Tanskan (2003-13) maajoukkueet. Apuvalmentajana hän toimi mm. Marv Dunphyn joukkueessa Soulin 1988 olympiadilla. Lisäksi Fred kuului tammikuussa edesmenneen Carl McGownin lähipiiriin. Kuten monet muutkin kontaktit, Sturm tuli kuvioihin kymmenisen vuotta sitten. Carl, tavoilleen uskollisena, potki nuorempiaan eteenpäin. ”Lauri, you need to talk to Fred.” So I did.

You have to find a way to coach that works for you”

Parhaita pitkänmatkalaisia yhdistää halu muuttua. He eivät ole pysähtyneet, vaan päivästä toiseen pyrkivät olemaan hieman eilistä parempi versio itsestään. Kun kehitystään peilaa kokeneempiin voi lisäksi nähdä tiettyjä toistuvia vaiheita. Jos tällä tiedolla pitäisi karkeasti esittää valmentajan kehityskaari tekisin jaon jotenkin näin:

  1. Moni koutsi aloittaa uransa keräten ja vaihtaen harjoitteita niihin, mitä on omilta valmentajiltaan perinyt. Treeneihin pyritään löytämään sisältöä ja alussa melkein mikä tahansa mielenkiintoinen käy.
  2. Usein vasta paljon myöhemmin kuvioihin tulee periaatteiden ymmärtäminen tulee ja sitä kautta uusi, johdonmukaisempi maailma. Tiedostamatta omaksuttu traditio vähenee. Jotkut asiat ovat parempia kuin toiset. Ymmärrys harjoittelun ja pelin lainalaisuuksista kasvaa.
  3. Jossain vaiheessa valmentaja ymmärtää, että tässä on kyse ihmisistä enemmän kun mistään muusta. Arki rullaa koko ajan sujuvammin, ja yhä suurempi osa ajasta kuluu luottamukseen perustuvien suhteiden luomiseen ja ylläpitoon. Työ on eri tavalla vaativaa.
  4. Seuraavaksi -usein myöhemmin kuin haluaisimme myöntää- opimme priorisoimaan elämää. Tämä tapahtuu toivottavasti ennen kuin vaimo uhkaa erolla. Ymmärrämme, että työhön ei voi laittaa niin paljon aikaa kuin haluaisi, ja että lapset kasvavat vaikkemme näe heitä.
  5. Lopulta seuraa aika, kun valmennus taitona saa syvän henkilökohtaisen merkityksen. Siitä tulee tapa itsensä kokemiseen ja toteuttamiseen, ja itse valmentajasta roolimalli muille.

Emme aina hyppää yhdeltä tasolta seuraavalle, vaan kompuroimme joskus pitkäänkin peräkkäisten portaiden välillä. Ja vaikka oppiminen jatkuukin ikuisesti, on tämä henkilökohtainen merkitys tietyllä tavalla mestarin päätepysäkki. Tietyssä mielessä peli on jo pelattu läpi. He tietävät mitä haluavat ja mihin pystyvät, ja se riittää. Lisäksi tuntemani huiput ovat tehneet valmennuksesta omannäköistään ilman, että ovat alkaneet keksiä pyörää uudestaan vain tehdäkseen siitä näköisensä. ”Oman käden jälki” voi myös olla periaatteita rikkova ansa, johon nuori valmentaja egonsa vuoksi sortuu. Usein oman tavan löytäminen tapahtuu vasta kun ura on saavuttanut tietyn saturaatiopisteen. Kenties menestys, mestaruus, tai muu huomionosoitus herättää miettimään. Oliko tämä nyt tässä?

Kysyin Carlilta kerran millaista oli perustaa oma joukkue (BYU miehet) ja vuosikymmenen työn päätteeksi nostaa pokaali. Kuulemma ihan hienoa, muttei ihmeellistä. ”My wife loves me the same, and besides, I still get fat if I don’t exercise.” Vuoden 2008 olympiavoitosta hän riemuitsi sanoilla ”Sometimes good things happen when you live for a long time.” Seitsemänkymppisten viisaus keikkuu nuorempana usein pääosin älyllisellä tasolla. Asioiden sisäistäminen syvemmin vie aikaa, mutta jostakin voi luullakseni olla hajulla. Näissä ajatuksissa on omakin kevät mennyt. ”Missä ja kuinka minä todella haluan valmentaa?” Ehkä Ruotsissa syksyllä odottava työ kertoo lisää.

Onneksi tällä matkalla ei ole yksin. Eräs tuttu kertoi hiljattain mietteliäistä tunnelmistaan. Hän oli 2016 kisojen jälkeen istunut yksin huoneessaan Riossa ja tuijottanut seinään. Päätösjuhlien raikuessa päällimmäinen tunne oli ollut tyhjyys. Kaveri kertoi jotenkin menettäneensä otteen matkaan ja tehneensä töitä vain tuloksen eteen. Tärkeää sekin, mutta merkityksen kokeminen oli ainakin osittain jäänyt jonnekin. Seurauksena hän halusi jättää maajoukkueen ja keskittyä kasvattajaseuraansa, jolle koki olevansa paljon velkaa. Mietin, että kova juttu, sillä ovet aukeavat parempiin töihin usein juuri maajoukkueen kautta. Mutta edelleen, hän oli matkalla kohti sitä valmentajaa, joka itse eniten halusi olla. Sitä paitsi, ehkä tämä maajoukkueen aika koittaa vielä uudestaan myöhemmin.

The capacity to do work should be respected.”

Puhuimme Fredin kanssa paljon myös kuormasta. Samaa arkea voi elää monella tavalla ja kykyä tehdä työtä on kunnioitettava. On kunniakasta kyetä tekemään kovasti töitä ja olemaan antamatta periksi. Jokainen työnsä tosissaan ottava ihminen tietää, että joskus on painettava ikävältä tuntuvien vaiheiden läpi. Periksiantamattomuus on siis positiivinen ominaisuus ihmisessä, toki olettaen, että jossakin vaiheessa osaa myös antaa olla. Toiseksi on kriittistä oppia ymmärtämään kuinka paljon ja millaista työtä on itse valmis ja kyvykäs tekemään. Ihmiset eivät tässä suhteessa ole samanlaisia.

Tunnen hyvin pari nuorta koutsia, joilla on käsittämätön kapasiteetti painaa hommia. Olen ennenkin kirjoittanut Pepperdinen David Huntista, joka nukkuu vain reilut 4h yössä ja omistautuu täysin työlleen. Toinen vastaava sankari on paljon maailmaa nähnyt ja nyt Suomen naisten maajoukkueen apukoutsina toimiva sveitsiläinen Alessandro Lodi. Kyse ole siitä, että kumpikaan kilpailisi tällä, tai haluaisi olla erityisen macho. Ukot vain ovat sellaisia, että kone käy aamusta iltaan. Heideän kanssaan arkea eläneenä en ole voinut kuin kirjaimellisesti todeta, että hyvää yötä. Robotista kun ei tee runoilijaa, eikä päinvastoin.

Kuormaan kuuluu määrän lisäksi myös laatu. Burn-outeihin liittyy toki, että töitä on ollut paljon, mutta harva uupuu totaalisesti hommiin, joista pitää. Työstä tulee liiallaisen määrän lisäksi taakka silloin, kun työympäristö ei enää vastaa omaa arvomaailmaa. Jos et kykene vaikuttamaan asioihin ympärilläsi, saati koe yhteisön tai arvostuksen tunnetta, voi kapasiteettisi laskea hetkellisesti paljonkin. Kovin montaa kertaa ei kukaan viitsi olla kuvainnollisen apinalauman veturina. Ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja harva nauttii viimeisessä analyysissä menestyksestä, joka on saavutettu yksin. On tärkeää olla tietoinen siitä, mitä sinulla on kulloinkin edessäsi ja kyetä tekemään kovia päätöksiä. Tämä pätee niin pelitilanteissa, kuin myös oman työpaikan suhteen.

What’s the meaning of what is in front of you? What are you in the middle of?

Hyvä valmentaja osaa nähdä tilanteissa toistuvia kaavoja. Nuorempina tuppaamme olemaan reaktiivisiä ja sammuttamaan tulipaloja. Vanhemmiten kokonaisuus taas hahmottuu paremmin. Ja kun edessä olevan tilanteen merkitys on selvä, myös kyky ennustaa tulevaa paranee. Tämä kasvattaa luottamusta ja siitä voi ammentaa paljon uskoa kaiken epävarmuuden keskellä. Kenties tähän liittyy myös kokemuksen tuoma viisaus todella välittää vain harvoista asioista. Sanotaan, että jos kaikki on tärkeää, mikään ei ole tärkeää. Taistelut pitäisi ensin osata valita tarkkaan ja sitten viedä armotta päätyyn asti. Fred kertoi aikaa myöten paremmin oppineensa arvostamaan ja luomaan tyhjää tilaa ympärilleen. Ajatus ei informaatiotulvan aikana ole uusi, mutta silti aina yhtä haastava toteuttaa. Alta löytyvän linkin lisäksi se toi mieleen shakki- ja taijiquan- mestari Josh Waitzkinin: ”I want to live in still waters… I cultivate empty space.” Kun on vähemmän mihin keskittyä, näkee paremmin.

https://hbr.org/2017/03/the-busier-you-are-the-more-you-need-quiet-time

Kokenut valmentaja roolimallina

Moni koutsi ei koskaan nouse parrasvaloihin, sillä heidän pelaajamateriaalinsa ei riitä siihen. Paljon voittaneet sitä vastoin muistetaan. Heitä haastatellaan vielä vuosien päästä, eikä siinä mitään. Monet tässäkin mainitsemistani ihmisistä ovat hyvin menestyksekkäitä. En ole erityisen amerikkalainen, mutta jaksan kirjoittaa paljon sikäläisistä valmentajista, sillä kyse on heidän arvomaailmastaan. En osaa todella arvostaa voittavia valmentajia, jos he eivät elä omia arvojaan. Siis sitä, mitä saarnaavat.

Myös lentopallossa on palvottuja hahmoja, jotka aikanaan voittivat kaikenlaisia mestaruuksia. Joillekin kyse on kuitenkin vain omasta egosta. Osa välittää joukkueesta ensisijaisesti välineenä matkalla kohti henkilökohtaista glooriaa. Kyse ei tällöin ole siitä, että koutsi olisi auttanut toista saavuttamaan potentiaalinsa ihmisenä. Ei ole harvinaista, että he kohtelevat muita alentavasti ja esiintyvät julkisuudessa ylimielisinä tai juopuneina. En väheksy kenenkään saavutuksia, mutta en myöskään koe, että he todella ovat hyviä valmentajia. Koen, että aikuisten tulee vaatia itseltään parempaa. Kyse on myös siitä, millaisten ihmisten seurassa ja vaikutuksen alla itse haluan olla.

Tanskassa oli varsin miellyttävää käydä. Juutit ovat tutkimuksissa kerta toisensa jälkeen maailman onnellisimpia ihmisiä huolimatta maailman korkeimmista veroista. Tanskalaisten elämäntavasta, siis ”hyggestä”, julkaistiin hiljattain kirjakin. Muutenkin pohjoismaalainen erinomaisuus on otsikoissa tämän tästä. Auringon laskiessa ei ollut vaikeaa nähdä niitä asioita, mitkä tekevät ihmiset onnellisiksi. Viiden minuutin kävelyllä lähiössä tuntematon vanha setä otti olkapäästä kiinni, lapset leikkivät ilman valvontaa pihoilla, aikuiset illastivat nauraen ja lämmin tuoksu leijaili kesäillassa. Osa elämisen taitoa on myös valita asuinpaikka huolella.

Eräästä Tanskan keskustelujen päähenkilöstä kuului myös julkisuudessa Suomeen palattuani. Aiemmin tällä viikolla toinen lentopalloikoni Marv Dunphy ilmoitti vetäytyvänsä Pepperdinen päävalmentajan tehtävistä 69-vuotiaana. Heinäkuussa palaamme hänen perintöönsä.

Juhannusterveisin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Carl McGown 1937-2016: Yhteisö ja Elämäntyö

31 Jan

Kirjoitan joulukuun lopussa 79-vuotiaana poisnukkuneen Carl Mcgownin muistolle.

Tietoa uusille lukijoille. Carl oli entinen USA:n lentopallomaajoukkueen päävalmentaja, motorisen oppimisen professori Brigham Young Universityssa sekä valmennusyritys Gold Medal Squaredin perustaja. Lisäksi hän oli hyvin todennäköisesti lentopallohistorian paras valmentajien valmentaja. Carl pysyi itse pitkälti poissa parrasvaloista, mutta otti osaa olympialaisiin seitsemän kertaa  ”valmennuskonsulttina”  tai ”teknisenä koordinaattorina.” Hänen vaikutuksensa valmennukseen oli valtava. Peräti kuusi McGownin entistä apuvalmentajaa tai pelaajaa on valmentajana voittanut olympiamitalin (ja neljä näistä on kultaista.)

“There was probably no better teacher on the planet in the sport of volleyball.”  –Karch Kiraly (olympiakultaa pelaajana ’84,’88,96 ja pronssia päävalmentajana ‘16)

“Carl created and developed ways to study the game that were probably revolutionary. He never stopped looking for the best way to do things. He was a rare, special individual…. I think Carl is one of the most impactful, significant people in our sport, certainly over the last 30 or 40 years. The breadth of his influence and the number of players, coaches, administrators that he touched in a really positive way is hard to overestimate.”    -Doug Beal (kultaa päävalmentajana ’84, USA:n lajiliiton pitkäaikainen toimistusjohtaja)

“No matter how you cut it, there was a right way in his mind to do things. And he didn’t back off. Whenever we varied too far from the science, there was hell to pay. But it was good hell. Carl’s system for the best way to teach skills raised the whole level of our sport, both in the U.S. and worldwide. Good news travels fast. The way our game is played these days at most levels can be traced to Carl’s influences.”  – Marv Dunphy (kultaa päävalmentajana ’88)

“His ability to scout and analyze the game and look for patterns was really unparalleled… His impact on the sport of volleyball is immense and immeasurable. Volleyball in this country is better, at every level, because of his influence.”- Hugh McCutcheon (kultaa päävalmentajana ’08 ja hopeaa  ‘12)

http://volleyballmag.com/mcgown-dies/

http://www.flovolleyball.tv/article/50086-remembering-volleyball-giant-carl-mcgown#.WI8b93-UIZM

Historiassa on aikoja, kun jotakin suurta keksitään tai löydetään ensimmäisen kerran. Tunnemme nimet Galilei, Newton ja Einstein juuri siksi, koska he ovat olleet ensimmäisiä. Myöhemmin muut tiedemiehet ja –naiset lisäävät tiedonmurusia näiden jättiläisten jalanjälkiin, ja tätä tapahtuu kaikilla elämän aloilla. Myös niin pitkään, kun peli nimeltä lentopallo on sääntöineen ollut olemassa, ovat sitä hallinneet lainalaisuudet. Carl McGown oli lentopallohistorian merkittävin tiedemies ja myyttien murtaja yhdessä Jim Colemanin kanssa.  Jack Hamann vertasi häntä muistokirjoituksessaan kahteen Yhdysvaltain tunnetuimmista ammattilaisurheilun uudistajista:

”What Billy “Moneyball” Bean introduced to baseball and Bill Belichick refined for the NFL, McGown developed for volleyball.”

McGown ”löysi” ensimmäisenä suuren joukon teknisiä, taktisia ja tilastollisia lakeja, aina etsien tehokkainta tapaa pelata. Hänen jälkeensä on edellä kuvatulla tavalla tullut monta muuta, mutta Carl laittoi isoja asioita liikkeelle suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta. Jotta hienot sanat saisivat hieman konkretiaa, puhumme ihmisestä, joka on standardisoinut modernin hihalyöntitekniikan, lukevan torjunta-puolustuksen, monet käytetyistä torjunta-askeleista, ja niin edelleen. Luonnollisesti nekin, jotka eivät tiedä mistä kyseiset konseptit ovat lähtöisin, ovat ottaneet käyttöön samat tehokkaat mallit tason noustessa maailmalla. Lentopallomaajoukkueet niin Kuortaneella kuin Italiassakin harjoittelevat siis ”Carlin asioita.”

Lentopallo on keksitty Yhdysvalloissa jo 1905, mutta vasta 1960-70-luvuilla Dr. Carl McGown, Dr. James Coleman ja Dr. Doug Beal alkoivat luoda pohjaa sille jättiläiselle, mikä USA Volleyball tänä päivänä on. Kyse ei ole amerikkalaisuudesta, vaan ammattimaisuudesta. Nämä motorisesta oppimisesta, kasvatustieteestä ja liikuntafysiologiasta väitelleet miehet halusivat etunenässä tuoda tutkitun tiedon tradition värittämään urheiluun. Jokainen uudistajista kohtasi vastustusta urallaan, mutta etenkin sen alkuvaiheessa. Lentopallo on heille suuressa velassa, mutta elämäntyö on kirjoituksen aiheista kuitenkin se vähemmän tärkeämpi.

Utahin hautajaisista palattuani sana yhteisö on ollut mielessä paljon. Carl oli pitkän aikaa ”valmentava professori”,  ja täysipäiväinen lentopallovalmentaja hänestä tuli vasta yli 50-vuotiaana. Poikansa Chris McGown (huippuvalmentaja itsekin) kertasi isänsä elämää muistopuheessa sanoilla ”It is amazing how much dad accomplished in the last years of his life.” Vaikka ura vaihtui ammattivalmentajaksi vähitellen 1980-luvun aikana, hän näki itsensä aina opettajana. Ja mitä vanhemmaksi hän eli, sitä usempi kuunteli avoimesti, ja sitä suurempi oli vaikutus. Carl oli intohimoinen opettaja. Hän vähitellen ymmärsi kykenevänsä vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja syvemmin valmentajana, kuin yliopistolla professorina.

Sana ”elämäntyö” koskettaa vanhan kaavan mukaan yhä harvempaa meistä. Uramme vaihtuvat tiuhaan ja harva pysyy samassa paikassa tai alalla kovinkaan pitkään. Opettamisen ohella lentopallo oli mukana koko Carlin elämän ajan, ja hautajaiset, kaikessa surussaan, olivat myös iloinen tapahtuma. Koolla ollut noin viiden sadan hengen joukko oli tiivis jäävuoren huippu siitä yhteisöstä, joka vuosien mittaan kasvoi mentorin ympärille. Olimme tulleet jättämään jäähyväisiä maailman joka kolkasta. Tapasimme parhaita ystäviemme, joita emme ilman tätä erityistä ihmistä olisi koskaan tavanneet. Talven mittaan olen usein miettinyt mikä on elämässä tärkeintä. Mitä me todella tarvitsemme ollaksemme onnellisia?

Kirjoitin viime vuoden puolella jutun heimoista. Suurin osa koulutetuista aikuisista ymmärtää jollakin tasolla ne olosuhteet, missä ihmisen käytösmallit ja biologiset tarpeet ovat muodostuneet. Verrattain usein mediassakin kirjoitetaan jostakin metsästäjä-keräilijöihin liittyvästä, yleensä joko stressin tai ravinnon näkökulmasta. Vaikka moderni maailma mukavuuksineen on huippujuttu, olemme myös menettäneet jotakin. Uskon yhä vankemmin, että kaikista tärkein menettämämme asia on juuri yhteisöllisyys, ja sen myötä tullut epävarmuus paikastamme maailmassa. On aivan toinen juttu asua lähellä ystäviä tai olla osa joukkuetta, kuin olla yksi miljoonasta muukalaisesta jossakin suurista kivikylistämme. Tai olla etuoikeutettu saadessaan olla ystävä, mutta silti aina poissa läheisten luota.

A teacher affects eternity; he can never tell where his influence stops.” –Henry Adams

Carl muutti elämäni. Hän oli mentorini ja ystäväni siinä missä hän oli mentori ja ystävä sadoille ihmisille. Voi olla, että vain kolmen hypyn päässä mestarista (kun hänen valmentamansa pelaaja alkaa valmentaa, jonka pelaajat alkavat valmentaa, jne) on jo satojen tuhansien ihmisten joukko. Mietimme erään ystävän kanssa, että Carlin merkitys ja perintö ovat paljon suurempia kuin edes me lähellä olleet ymmärsimme. Yllä olevista kommenteista saa käsityksen siitä, minkä kaliiberin valmentaja hän oli. Kaikkien aikojen parhaaksi valittu lentopalloilija Karch Kiraly kutsui Carlia ”planeetan todennäköisesti parhaaksi opettajaksi.” Senhän me toki tiesimme. Enemmän meitä kuitenkin hämmensi tämän aikaa myöten rakentuneen yhteisön suuruus ja lämpö. Ehkäpä Carl ei ollutkaan ensisijaisesti hyvin harvinainen valmentaja, vaan hyvin harvinainen ihminen. Ja ehkäpä olin ollut poissa tuollaisesta yhteisöstä niin kauan, että olin unohtanut tuon lämmön.

Oli kummallista, kuinka hyvältä hautajaisissa tuntui olla. Lähes jokainen oli surun keskellä myös jotenkin lämmin tai iloinen. Ja mikä parasta, kenellekään ei tarvinnut selittää mitään tai käyttää energiaa uusiin ihmisiin tutustumiseen. Useimmin riitti, että vain katsoi toista silmiin. Tuo paljon yhteenkuuluvuutta ja voimaa jakaa tunnetasolla merkittävä tapahtuma toisen kanssa. Ja koska tunsit Carlin (joka puhui aina samoista asioista samalla systemaattisella tavalla), tunsit tavallaan jokaisen ihmisen hautajaisissa. Ainakin tiesit, että olimmepa miten erilaisia tahansa, tämä yksi kokemus meillä on sama.  Joulukuussa Carl ehti nähdä kirjoitukseni valmentajan rakkaudesta (joskin varmasti ainaisen narinan säestämänä ”Damn you Finns, I need a translation of the google translation!”) ja tämän saman rakkauden tunsi hautajaisissa. Tiiviissäkään yhteisössä ihmiset eivät aina ole parhaita ystäviä keskenään, mutta välittäminen on silti aitoa.

Palasin kotiin miettien… Missä muussa ammatissa kuin valmentajana voit kokea jotakin tällaista? Elämäntapana valmennus ei ehkä ole helpoin tai taloudellisesti kannattavin, mutta aikaa myöten kykenet vaikuttamaan monen lapsen tai nuoren aikuisen elämään positiivisella tavalla. Lisäksi saat itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kuljet halki elämän, puhumattakaan siitä, että sinusta tulee osa jotakin itseäsi suurempaa. Ja kaikki tämä siinä itsekkäässä maailmassa, jossa ihmiset ovat erakoituneet toisistaan, ja jossa on yhä vaikeampi tuntea kuuluvansa mihinkään. Tajusin, että jotakin tällaista haluan olla mukana rakentamassa. Enkä vain siksi, että lentopallo on sydämen asia. Sellaisessa yhteisössä on hyvä olla, ja sellaisen tunteen ihminen biologisesti myös todella tarvitsee voidakseen hyvin. Ei ole paljon parempaa kuin se, kun katsoo toista silmiin, ja kokee tulevansa heti ymmärretyksi.

Carlin (tai “Kallen”, joksi entinen maajoukkuepelaaja Maikki Salmi häntä BYU vuosinaan kutsui) elämästä voisi kirjoittaa kirjan verran tekstiä, ja ehkä joku niin vielä tekeekin. Brigham Young University keräsi tammikuussa entisiltä pelaajilta Carl- tarinoita annettavaksi hänen perheelleen, ja niitä tuntui riittävän. Kokoamassa muistokirjaa yliopistolla oli kollega ja ystävä Luka Slabe, ja nauroimme kippurassa tarinoille tästä herrasta äksyilemässä milloin mistäkin. Kaikki Carlin tunteneet olivat yhtä mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin hän oli äärimmäisen älykäs. Toiseksi hän saattoi olla äärimmäisen tunneälytön. Pohjalla oli aina se lämpö, mutta Carl oli myös usein brutaalin rehellinen aivan väärissä paikoissa. Tämä loi pohjan hersyvälle komedialle. Häissä ei esimerkiksi sanota kovaan ääneen morsiamen äidin olevan kauniimpi kuin morsian, tai ensikohtaamisella toiselle ei yleensä sanota, että ”olet todella huono lentopalloilija.”

Myöhemmin Carl oppi näyttämään paremmin, että välitti, ja sanoi olleensa valmentajana parhaimmillaan vasta lähes 70-vuotiaana. Entinen pelikaverini Matt Carere päivitteli, että me olimme niin nuoria miehiä Havaijilla, mutta Carl silloinkin jo 67-vuotias. Monet pelaajat tuntevat Carlin vaikutuksen yhä arjessa ja myös Matt kertoi, kuinka paljon apua hänelle oli lääkiksessä entisestä koutsista. He eivät juurikaan olleet yhteyksissä, mutta kuten sanotaan, mentorin opetus voimistuu, kun et enää ole hänen seurassaan. Yhä voi vain hymyillä niinä arjen hetkinä, kun tajuat (joskus vasta vuosia myöhemmin) että ei hemmetti, tätähän Carl muuten silloin tarkoitti. Työpöydälläni on pitkään ollut muistio nimeltä ”Talk to Carl” myös tästä syystä. Tiedon ja viisauden murusia putoili aina; kyse oli enemmän siitä, olitko itse hereillä kuulemaan.

Elämänsä loppuun asti Carl halusi olla parempi isä ja valmentaja, koskaan tyytymättä vähempään, kuin siihen mihin tiesi pystyvänsä. Carl oli lähtöisin vaatimattomista oloista ja siksi ei ole yllätys, kuinka paljon hän arvosti kovaa työtä ja yrittämistä; asioita, joihin haluan tämän kirjoituksen myös päättää. Monen ystävän kanssa olimme yksimielisiä siitä, mikä oli Carlin kaikkein tärkein perintö.  On yksi asia tehdä töitä kirkkaimmalla huipulla valmentaen olympiavoittajia. Nämä ihmiset ovat harvassa, ja osa heistä on kaikkea muuta kuin nöyriä. Koppavuuden ympärille ei kasva lämmintä yhteisöä, sillä on aivan toinen juttu antaa mahdollisuus jokaiselle pelaajalle, pituudesta, iästä, kansalaisuudesta ja jopa taidoista huolimatta. Carlille oli aivan sama minkälaiset kortit elämä oli sinulle jakanut. Jos teit kovasti töitä ja ansaitsit paikkasi, hän otti sinut omakseen, eikä ollut mitään parempaa. Tai, kuten mestari itse asian ilmaisi:

“You guys are all messed up.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Työ ja Oppijan Aikataulu

27 Aug

Syksy on suosikkini. Näin on aina ollut, ja epäilen ettei syksyn lapsi koskaan muuta mielipidettään. Tähän on monta syytä, mutta päällimmäisenä syksyssä kiehtoo uuden alku. Keväällä luonto ehkä herää, mutta koulut, sarjakaudet ja normaalielämän rytmi alkavat kaikki elo-syyskuussa. Ja hyvin monena vuonna syksyn tuulet tarkoittivat myös tuoreen seikkailun alkua, uudessa maassa, milloin missäkin.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen palannut samaan paikkaan töihin kuin edeltävänä keväänä. Kuopio ja LEKA Volley tuntuvat hyvältä. Uusi kiehtoo aina, mutta uskon todellisimman mielihyvän silti tulevan sitoutumisesta yhteen asiaan kerrallaan. Siinä kehittymisestä ja huolellisesta arjesta- ei niinkään uudesta ja kiiltävästä, saati jatkuvista isoista muutoksista. Kirjoitin viime vuonna mieleisen jutun otsikolla Intohimo vai Eläke. Myös tämä blogi sivuaa noita samoja aiheita, tosin tällä kertaa enemmän oppimisen näkökulmasta.

Olen useampana vuonna vieraillut kouluissa puhumassa. Jos joku tuttu opettaja pyytää vierailulle, suostun poikkeuksetta. Koskaan ei ole haitaksi puhua merkityksellisistä asioista ja nähdä nuorten palo mennä elämässä eteenpäin. Erityisen hyvä kohderyhmä ovat lukion 3. luokkalaiset, joilla on suuret valinnat ja elämä edessä seuraavana keväänä. Minne he haluavat elämässään mennä? Minkälaisia unelmia heillä on? Jossain vaiheessa jokaisen kai pitäisi tietää mikä kustakin tulee isona. Näin ainakin monet opettajat, vanhemmat ja yhteiskunta meitä muistuttavat.

Nuoria kuunnellessa on helppo peilata myös omaa matkaa 33-vuotiaaksi valmentajaksi. Huomasin tämän elokuisen luokan edessä, että 17-18v opiskelijoiden suunnitelmat olivat sekoitus omia ja muiden ajatuksia. Ja usein on vaikeaa erottaa mikä on mikä: haluanko minä todella tätä, vai haluaako sitä esimerkiksi äiti, isä, tai joku kaveri. Muistan itsekin lukiossa haaveilleeni vaikka minkälaisista urista, vaikka tiesin niistä todellisuudessa vain vähän. Aikanaan opin kuitenkin, että tuosta en pidä, ja syy on tämä. Tuosta taas pidän siitä ja siitä syystä. Ei kukaan voi tietää jostakin alasta määräänsä enempää, ennen kuin on siihen jotenkin tutustunut. Tämä taas tapahtuu yleensä vasta vuosia myöhemmin, eikä suinkaan abiturienttina. Pidän edelleen perin toimimattomana ajatusta, että ennen 20v pitäisi tarkalleen tietää mitä elämältä haluaa.

It is not the pace of the teacher that matters- it is the pace of the learner.” Dr. Carl McGown

Kysyin jokaiselta oppilaalta mikä hänestä tulee isona ja miksi. Lisäksi kysyin mitä aihetta kukin pitää suurimpana intohimona ja kiinnostuksen kohteenaan. Huomasimme, että vaikka joku aidosti rakasti biologiaa, toinen saattoi pitää siitä vain välineenä tiellä lääkäriksi tai varakkaaksi. Kummassakaan ei ole mitään vikaa, mutta tie halki elämän näyttäytyy kovin eri tavalla ajattelutavasta riippuen. Arki voi yhdellä tavalla olla rikasta, toisella mahdollisesti köyhää, tai jopa tylsää. Oli huojentavaa nähdä, kuinka fiksuja nuoria lukiolaiset olivat, sillä tällaisten asioiden pohtiminen ei ollut heille vierasta. Kannustin jokaista tekemään juuri sitä, mistä pitää eniten, sillä kenelläkään meistä ei ole liikaa aikaa maan päällä.

Olet mitä toistuvasti teet. Aristoteles

Vaikka uskon monen selviävän pitkälle vain omia mielenkiintojaan seuraten, toisinkin voi käydä. Joillekin elämä on näköalatonta, ja osa ei edes tiedä muista vaihtoehdoista. Moni kiipeää tylsistyneenä niitä kuuluisia uratikkaita asuntolainan, perheen ja oravanpyörän merkeissä alusta loppuun. Harvalla nuorella itsellään kuitenkaan on tällaisia ”unelmia”, vaan ne ovat usein joko jonkun opettamia, tai vain yhteiskunnassa hiljaisesti sisäistettyjä. En tässä sen koommin ota kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, totean ainoastaaan, että jos on liian kiire mennä eteenpäin, ei ehdi ajatella miten ja minne oikeastaan on matkalla.

It is your work in life that is the ultimate seduction.” – Pablo Picasso

Täytyy lisäksi myös korostaa, että töitä elämässä täytyy tehdä. Oma syyni tähän uskomukseen tosin on moninaisempi kuin perinteiset perheen toimeentulo ja yhteiskunnan pyöriminen, näitä tärkeitä asioita mitenkään väheksymättä. Uskon vakaasti pätevyyden tunteen ja toimintaan uppoutumisen olemaan ne asiat, jotka lopulta tekevät työstä niin mielekästä. Itseasiassa en usko ihmisen kykenevän olemaan todella onnellinen ilman jotakin päivittäistä mielekästä toimintoa, josta ajan kanssa muodostuu osa hänen identiteettiään.

Työurien suhteen puhutaan paljon rahasta, mutta paljon vähemmän siitä, nauttiiko kyseinen ihminen elämästään tai kokeeko hän merkityksellisyyttä samalla kun ”tulee toimeen.”

Moni ei edes usko näiden molempien olevan mahdollista. Varmasti onkin ajanjaksoja, jolloin on vain käärittävä hihat ja maksettava laskut. Ei myöskään pidä haihatella- olisi perin typerää ajatella, että joku ammatti olisi aina vain kiva. Mutta nämä lausunnot lausuttua voi hyvällä syyllä kysyä, onko oma työura päivänpäätteeksi sellainen, jota kohtaan voi kokea intohimoa. Ja onko se sellainen, joka varhain abiturienttina päätetään vuosiksi eteenpäin?

Pelkistäen voisi sanoa, että vain lyhyen hetken elämässä ihminen on todella vapaa sekä muista ihmisistä, että suuremmista sitoumuksista. Tämä hetki on lukion -ja miehillä armeijan- jälkeen: Olet täysi-ikäinen, mutta sinulla ei vielä ole puolisioa, lapsia, lainoja, tai muita velvotteita ketään kohtaan. Moni oppilaista sanoikin, että haluaa matkustaa, olla vuoden ulkomailla, tehdä jotain muuta. Osasta taas olin aistivinani, että ajatus tavallisesta poikkeamisesta hieman hirvitti. Jokaisen kuitenkin soisi oman aikataulunsa mukaisesti oppivan jotakin itsestään ja siitä, mitä todella haluaa tehdä.

http://www.storymusgrave.com/biography_biographies_single_page.htm

Live in the moment, the past is history, the future is a mystery, the destination is unknown.” –Story Musgrave

Allekirjoittanut ei vielä tiedä, mikä hänestä tulee isona, mutta onneksi sitä ei tarvitse aina tietääkään. On täysin OK vain mennä, oppia, ja uusiutua. Astronautti Story Musgrave (tästä kaverista kannattaa oikeasti lukea) kertoo seitsemän maisterin tutkinnon ja radikaalien uran vaihtojen jälkeen rakastaneensa ”itsensä uusimista” ja uusien haasteiden etsimistä. Elämä oli hänelle ensisijaisesti ”matka”, ei määränpää, ja näin hän käytti koko elämänsä tehden asioita, joita halusi tehdä, omassa aikataulussaan ja muista välittämättä. Austronautti, joka vapaa-ajallaan toimii traumakirurgina on aika äärimmäinen tapaus erilaisten asioiden tekemisestä elämässä, ja sellaisena varsin kiintoisa. Monella meistä on kuitenkin arkisempiakin esimerkkejä uran käänteistä, jotka tapahtuvat oppijan aikataulussa.

Oma tieni yrittäjäksi on ollut juuri tällainen. Ja jopa niin huomaamaton, että ympyrän sulkeutuminen ei edes ollut käynyt mielessä ennen näitä englannin tunteja, joilla vierailin. Vuoden 2005 syksyllä lopetin Havaijilla kauppatieteiden opiskelun, sillä bisnes ei minua yksinkertaisesti kiinnostanut. Vaihdoin kieliin ja viestintään, ja rakastin jokaista päivää yliopistolla. Mikä tärkeintä valmentajani kannustivat valinnan tekemiseen- ja ihmettelivät miksi alunpitäenkään halusin tehdä jotakin, mitä kohtaan en tuntenut mielenkiintoa. Muistan tuolta ajalta myös erään kaverin, joka oli hullun kiinnostunut yrittäjyydestä ja halusi heti yrittäjäksi, eikä käydä yliopistoa. Hänelle ura oli jo varhain selvä juttu, aivan kuten joillekin oman lajin valinta on jo varhain selvä.

Edelleen muistan tuolloin miettineeni, että ”tuo ei kyllä kiinnosta minua yhtään.” Kun sitten luokan edessä kävimme asioita läpi tajusin, että todellakin: olen tänä vuonna itse myös perustanut yrityksen, ja koen yrittäjyyden ja bisneksen paljon mielekkäämpänä kuin kymmenen vuotta sitten. En voinut olla miettimättä… Näkisinkö asiat nyt samalla tavalla, jos olisin vanhempien tai muiden painostuksesta hampaat irvessä opiskellut jotakin, josta en pidä?

On paljon helpompi tehdä kovasti töitä, kun teet töitä intohimosi parissa. Tunsin luonnollisesti mielihyvää siitä, että urheilu ja kielet olivat tuoneet uran, joka sitten kymmenessä vuodessa teki täyden ympyrän takaisin bisnekseen. Yllämainittu ”pace of the learner” viittaa meidän valmentajien jatkuvaan kärsimättömyyteen, kun pelikentällä ei tapahdu asioita, joita haluaisimme siellä tapahtuvan. Hyvä valmentaja muistaa alusta asti, että on hyödytöntä suunnitella harjoituksia kuukauden päähän… Sillä emme vielä tiedä kuka osaa, ja kuka on valmis mihinkin.

Ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi, että liputan tässä helpon elämän tai pitkän reppureissulaisuuden puolesta, muistutan vielä työn tärkeydestä. Jos et tee kovasti töitä, et myöskään tule sillä alalla juuri kehittymään, saati siitä todella nauttimaan. Sinulle ei lisäksi todennäköisesti aukene ovia, jotka ahkerammille usein aukeavat. Myös uraputkesta välittämättä on paljon helpompi elää ja hengittää tietäen, että lentokoneen tippuessa matka on tähän päivään saakka ollut oma ja merkityksellinen matka, eikä jonkun muun. Kannustan kaikkia edelleen tekemään ahkerasti sitä, mikä tuntuu itsestä oikealta. Jos jokin ei tunnu hyvältä, niin ei kun rohkeasti uutta etsimään… Ja oppaaksi Alan Watts:

What do you desire?

https://www.youtube.com/watch?v=VPCp5xsP-vk

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Game Makes You Do Stuff

29 Jun

Kisat on kisattu, ja kotiin palattu. Baku 2015 oli upea tapahtuma, mutta antaa sen hieman painua ennen tarkempaa analyysiä. Näin kesäloman kynnyksellä palaan mieluiseen aiheeseen, josta en hetkeen ole kirjoittanut. Kyse on lajitekniikoiden opettamisesta, ja aihe kiinnostanee muitakin kuin vain meitä lentopallovalmentajia. Onhan jokaisessa lajissa tarkoitus tehdä jotakin paremmin ja tehokkaammin kuin vastustajat. Kipinän tähän blogiin sain alla olevasta mielenkiintoisesta kamppailu-artikkelista. Alleviivaukset ovat minun.

http://www.samharris.org/blog/item/fighting

The top fighters spar hard. They’re really sparring for two reasons: One is to improve their technique, but the other, which is just as important, is to build endurance, toughness, and courage. They want to practice as realistically as possible so that when they go into a real fight, the transition isn’t as jarring. … I have this chapter titled “The Myth of the Martial Arts,” about what I see as the failure of traditional martial arts. One thing they did was to start focusing on stuff that just doesn’t work in actual fights. Jonathan Gottschall

Parhaat kamppailijat siis treenaavat mahdollisimman realistisesti ja ”pelinomaisesti”, jotta siirre ja siirtyminen oikeaan taistelutilanteeseen olisi korkea. Eräs perinteisten kamppailulajien ongelmista onkin keskittyminen asioihin, joilla ei tosipaikan tullen ole käyttöä:

I’ve been fascinated by the distance between what I’ve come to think of as the “fantasy martial arts” and real self-defense training. This isn’t the distinction one often hears between training for “sport” and training for “the street”—because much of what works in a sport like MMA will obviously work on the street too. But some techniques really don’t work reliably in either context, and they constitute the fantasy moves that have become central to many martial arts.”Sam Harris

Harris puhuu teknisistä ”fantasialiikkeistä”, joita monessa kamppailulajissa (ja myös pallopeleissä) syystä tai toisesta opetetaan, vaikka ne eivät mitenkään toimi todellisissa kilpailutilanteissa. Luulen näiden ristiriitaisten teknisten käsitysten johtuvan kahdesta asiasta. Ensimmäisenä liian moni meistä valmentajista tekee töitä pääasiassa yksin, eikä etsi tietoa muilta. Seurauksena hän järkeilee valtavasti, ja yrittää ”puhkiperustella”asioita. Ja toden totta, hyvinkin erilaisista mielipiteistä saa perusteltua järkevän kuuloisia perusteluita toimintatavoille. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ne toimisivat käytännössä, mutta kysyttäessä ”perustelut kyllä löytyvät.” Toinen syy taas on taatusti traditio. Toisten tekemien perusteluiden siirtäminen tuleville polville asiaa miettimättä on urheilussa hyvin yleistä.

Kansainvälisessä lentopallossakin valmentajat usein vääntävät lajitekniikoista. Kenenkään mielipidettä väheksymättä pidän sanonnasta ”ei ole oikeita tai vääriä tapoja pelata.” Kun taas kysyy valmentajilta, onko olemassa muita tehokkaampia tapoja tehdä asioita, vastaus on yleensä myönteinen. Ainoastaan ihmisten käsitys siitä, mikä on tehokasta, on erilainen, ja tässä tullaan mielenkiintoiseen kohtaan. Olin hiljattain Kuopion klassisella lyseolla olympiakomitean tilaisuudessa, jossa Mika Kojonkoski osuvasti sanoi, että yksi suomalaisen urheilun ongelmista on ns. lajiniilous. Tällä hän tarkoitti haluttomuutta tehdä yhteistyötä ja jakaa tietoa, sekä lukkiutumista oman lajin ja omien mielipiteiden pariin. Puheenvuoro yhdeltä suomalaisen urheilun suurista nimistä osui ja upposi. Maailma on iso paikka, ja joku muu on todennäköisesti löytänyt vastaukset sinunkin kysymyksiisi jo kauan sitten.

Are you training to train or training to play?” John Kessel, USA Volleyball

Yhdysvaltalainen Carl McGown puhui lentopalloa opettaessaan aina pelitilanteen vaatimuksista. Carl on motoriseen oppimiseen erikoistunut psykologian professori, joka on vaikuttanut valtavasti USA:n miesten (ja Hugh McCutcheonin ja Karch Kiralyn myötä sittemmin myös naisten) lentopallon kehitykseen ja opettamiseen. Hänen valmennusfilosofiansa voisi tiivistää yhdessä lausessa näin:

Game makes you do stuff.”

Peli pakottaa sinut toimimaan. McGownin mukaan hyvä valmentaja sekä harjoittaa joukkuetta lajispesifisti, että opettaa etsimään vastauksia muualta kuin traditiosta. Luotettavia lähteitä ovat (1.) Testatut periaatteet ja (2.) Kunkin lajin huiput. Opetettavan asian täytyy olla linjassa biomekaniikan, liikuntafysiologian ja oppisen lakien -siis faktojen- kanssa. Lisäksi opetetut asiat ovat nähtävissä videolla, kun seuraat maailman parhaiden pelaajien suorituksia esimerkiksi olympialaisissa. Kyse ei voi olla vain yksittäisestä suorituksesta, sillä mikä tahansa asia saattaa tapahtua yhden kerran. Tärkeää on se, mitä tapahtuu systemaattisesti huippujen ottaessa yhteen, kun aika on rajallista.

Tiedossamme on, että jokaisen urheilulajin evoluutio vie peliä nopeammaksi ja tehokkaammaksi. Tässä kilpailussa aikaa vievät koreografiat ja tehottomat lajitekniikat eivät pärjää, vaikka niitä miten kontrolloiduissa ja suljetuissa harjoitteissa hiottaisiinkin. Peli ei yksinkertaisesti anna sinulle anteeksi, vaikka valmentajasi suoritukset hyväksyisikin. Lentopallon puolesta olen tällä hetkellä iloinen, sillä sekä valmennus, että urheilijat muuttuvat nopeasti paremmiksi. Suomella on kokonsa puolesta valtava potentiaali, sillä pienehkö vene kääntyy nopeiten… Eikun mielipiteiden varjoista tiedon maailmaan.

We have a need for speed,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Pelaamisen Ilosta

31 May

Hyvää alkanutta kesälomaa! Moni junnu varmasti löytää tiensä puistoihin, nurmikentille ja hiekalle pelaamaan erilaisia pelejä. Pelaaminen on aina ollut lähellä sydäntäni ja olen utelias tietämään miksi me pelaamme, ja miksi pelaaminen on niin kivaa? Entä mitä tulisi tehdä, että ammattilainenkin säilyttäisi lajinsa mielekkyyden- ja sen kuuluisan peli-ilon?

Alla olevassa Ted-konferenssissa Stuart Brown kertoo pelaamisen ja leikkimisen olevan osa luomakunnan kehittymistä ja hyvinvointia ihan siinä missä ravinto tai unikin. Brown ei nyt tarkoita pelkästään pallopelejä, vaan sanan ”play” laajemmassa merkityksessä kaikkea leikkimistä, soittamista, pelaamista, näyttelemistä ja niin edelleen.

http://www.ted.com/talks/stuart_brown_says_play_is_more_than_fun_it_s_vital

Tämä asia koskettaa jokaista urheilijaa sikäli, että jokainen meistä on pienenä aloittanut pelaamisen jostakin muusta syystä kuin kunnianhimosta. Ei kenenkään ensimmäisten kokemusten motivaattori ole huipulle pääsy, raha, tai muu menestys. Me pelaamme, koska se on kivaa, koska ystävämme pelaavat, ja kulttuurimme siihen hiljaa -tai joskus äänekkäästikin- kannustaa. Monet parhaista palloilumaista Jugoslaviasta Brasiliaan ovatkin maita, joissa kaikenlainen leikki, pelaaminen, hauskanpito ja kilpailu vertaisten kanssa ovat pääosassa (nykyaikana toki jo höystettynä huippuvalmennuksella ja järjestelmällä, joka tukee pelaamista polun olennaisena osana.)

Somewhere behind the athlete you’ve become and the hours of practice and the coaches who have pushed you is a little girl who fell in love with the game and never looked back… Play for her.”

Mia Hamm

Suomessa suunta on- uskallan sanoa vihdoin- samankaltainen. Jonkin aikaa sitten mainitsin blogissa Kuopion Klassikan valmentajatilaisuuden, jossa OK:n Mika Kojonkoski ja Antti Paananen kertoivat ajatuksistaan. Eräs Suomen urheilutulevaisuuden kehitysideoista liittyy juuri kaikkien pallopelien pelaamisen lisäämiseen heti koulun jälkeen klo 14-17 välisenä aikana. Ei opetukseen, ei drilleihin, vaan vapaaseen eri lajien kokeiluun ja pelaamiseen. On helppoa nähdä, kuinka pallopelit sopivat tähän urheilun iloon parhaiten: aniharva juniori juoksee 10km lenkkejä, tai heittää keihästä aamusta iltaan. Rannoilla ja puistoissa heitä sitä vastoin kyllä näkee. Kirjoitin vapaasta pelaamisesta vuosi sitten näin:

https://coachhakala.wordpress.com/2014/05/25/vapaan-pelaamisen-hyodyt-ja-haitat/

Lisäksi kannustan lukemaan alla olevan mielenkiintoisen jutun pelin ja leikin tärkeydestä taitojen kehityksessä. Kaikki pelaaminen ei huipulla voi olla vapaata, mutta sitäkin tarvitaan kokeiluun ja uusien asioiden painettomaan oppimiseen. (Carl McGown toki lisää tässä kohtaa, että huipuksi kasvamisessa tarvitaan myös paljon stressaavia painetilanteita, jotka valmistavat itse kilpailemiseen, joka myös on opittava taito opittavien motoristen taitojen ohella.)

http://www.getsportiq.com/2015/01/the-importance-of-play-for-motor-learning-2/

Mitä tieto pelaamisen ilosta ja tärkeydestä sitten merkitsee ammatikseen valmentaville? Kaudella pelataan paljon, ja harjoitellaan vähemmän, jotta levon ja rasituksen suhde pysyisi järkevänä. Usein koutsit jakavatkin joukkueensa aktiviteetit juuri näin: pelaaminen on erilaista kuin harjoitteleminen. Onneksi harvoin enää kuulee kommentteja siitä, miten tämä harjoituksissa pelaamaan pääseminen jotenkin palkinto muusta harjoittelusta tai vastaavaa. Nykyajan valmentajat tietävät jo riittävästi liikuntafysiologiasta ja oppimisesta: taitojen ollessa spesifejä treeneissäkin enimmäkseen pelataan (tai ainakin vietetään iso osa ajasta pelinomaisissa harjoitteissa, joissa suoritukset ja ajoitukset olennaisilta osin tulevat vastaan samanlaisina kuin itse kilpailuympäristöissä.)

Lentopallomaailman huiput pelaavat toukokuu-syyskuu välillä omissa maajoukkueissaan joko vuorossa olevien arvokisojen karsintoja tai kovatasoista Maailman Liiga- siis nimenomaan pelaavat vuoden ympäri. Kansallisista lentopalloliigoista sen sijaan löytyy todellinen off-season näin kesäaikaan. Myös Suomessa mestaruusliigajoukkueet järjestävät kesäharjoittelunsa kukin oikeaksi kokemansa filosofian mukaan, eikä Kuopion LEKA Volley ole poikkues. Paitsi kova fysiikkaharjoittelu, sekä pienpelien pelaaminen, että vapaa pelaaminen ilman valmentajia tai aikataulua ovat merkittävässä roolissa. Suurin piirtein näin on treeninsä järjestänyt myös esim. Anson Dorrancen UNC (USA:n menestynein naisten jalkapallokoulu,kuten alla näkyy: http://wsoccer.athletics.unc.edu/coaching/yearly%20rhythm.pdf)

Second Block Offseason 

Lifting 3 times a week (M,W,F) 1 hr each

Train 4 times a week in teams drafted by rising SRS (1-1.5 hrs each)  

1. 5v5 soccer on basketball court with mini goals and size 3 ball 

2. 11v11 vs college boy’s intramural team 

3. 5v5 and 11v11 on astroplay artificial surface 

4. 3 – 5v5 and 1- 11v11 possession games + shooting

Naiset pelaavat siis jalkapalloa erikokoisilla joukkueilla, erikokoisiin maaleihin, erilaisilla alustoilla ja erilaisin säännöin. Suosituissa valmennuskirjoissa UNC:n kuuluisa valmentaja korostaa kilpailua ja pelielementtien tärkeyttä harjoittelussa. Huippu-urheilu on, kuten todettu, raskasta henkisesti ja fyysisesti. Erilaisten pelivariaatioiden mukana pitäminen on urheilijoille paitsi mielekästä, se on monesta syystä uskoakseni myös lajin paras kesäharjoittelumuoto. Vapaat pienpelit antavat urheilijalle paitsi parhaan siirtovaikutuksen (ajoitukset, taidot, rasitus ja lepo ovat kaikki lajispesifejä), myös nämä:

  1. Mahdollisuuden treenata kontrolloimattomassa ympäristössä uusia taitoja

  2. Ratkaista itse pelissä vastaantulevia taktisia ongelmia

  3. Saada kinesteetistä palautetta itseltään valmentajan poissaollessa (jonka naama ei turhaan kulu)

  4. Selvitellä itse pistetilanteet ja ratkaista kiistatilanteet

  5. Kehittyä rakastamassaan lajissa, sitä itse pelaten, sen itsensä vuoksi.

The game teaches the game, better than any coach ever could.” –John Kessel

Kohti Bakua!

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Odotuksista

25 Feb

Kausi on kohta playoffeja vaille valmis. Samalla, kun mielenkiintoisin osa vuotta lähestyy, on hyvä myös katsoa taaksepäin. Muistuttaa itseään siitä mikä lähtötilanne elokuussa oli, missä asioissa yksilöt ovat kehittyneet, ja mihin asioihin kannattaa yhä kiinnittää huomiota. Osa työstä täytyy suosiolla myös siirtää ensi kesälle, ja vahvistaa omia vahvuuksia.

Yksi mielenkiintoisista huomioista liittyy odotuksiin, joista olen kirjoittanut ennenkin ja lähes samoin sitaatein. En tarkoita tällä nyt olettamuksia tai sitä, miten asioiden olettaminen vääjäämättä johtaa ongelmatilanteisiin (on toki selvää, että kaiken pitää olla selvää) vaan sitä, kuinka seura, valmentaja, ja yksilö näkevät omat menestymismahdollisuutensa. Valmentaja on tässä avainasemassa, sillä ihmiset huomaamatta muuttuvat sellaisiksi, kuin 1. he itse odottavat suoriutuvansa ja 2. kuinka esimies heidän odottaa suoriutuvan.

A man is what he thinks all day long.” – Ralph Waldo Emerson

Kauden alussa puhuimme odotuksista usein, ja playoffien alla on aika palata tähän aiheeseen. Jokainen ihminen on omien ajatustensa summa, joten meidän täytyy luonnollisesti olla varovaisia sen kanssa, mitä kerromme itsellemme. Jokainen solu kehossa kuuntelee SINUN ajatuksiasi… Joten kerro ja näytä nyt ihmeessä itsellesi miten hyvä sinusta voi tulla. Ajatusten ja ajatusmallien muuttaminen on usein hidasta, mutta kun joukkueen mentaliteetti kasvaa, nopeutuu myös kehitys. Tässä on joka kausi hieno vertailumahdollisuus kevään ja syksyn välillä: Vaikka mentaliteetin kasvu ei olekaan eksponentiaalista (väliin mahtuu syöksyjä) keväällä voi olla tyytyväinen, jos suunta kokonaisuudessaan edustaa kasvua.

Small dreams lack magic- Dream big Dreams!” Dr. Carl McGown

Et lisäksi häviä mitään, jos omat odotukset ovat korkealla! Tämä on asia, jonka vahvat menestyjät ymmärtävät, ja jota varovaiset mukavuusalueella kulkijat välttelevät. Jos petyt, mitä sitten? Oikeasti, mitä se haittaa? Jos et anna kaikkeasi, et myöskään saavuta suuria asioita. Ja jos putoat, pysähdy, analysoi, ja jatka matkaa, ei siinä sen kummemmasta ole kysymys. Vaikka pidänkin valmentajan työtä ensisijaisesti opettajan työnä, kunnianhimon tulee olla osa huippu-urheilua. Joukkueessa on yksilöillä oltava kristallinkirkas ymmärrys siitä, että minä itse olen iso palanen menestystä, enkä vain piilossa oleva osa meitä. MINÄ voin tehdä tavoitteista totta, ja kuka tietää vieläkin enemmän. Vaikka urheilun tila maassa on kaikkea muuta kuin huono, suomalaisessa urheilussa puhutaan terveestä kunnianhimosta ja suurista unelmista mielestäni edelleen vähänlaisesti. Maajoukkueet sitä kyllä tekevät (ja tulos on kaikkien nähtävillä) mutta useimmissa seuroissa tämä visiointi on vähäisempää.

Mutta palatakseni odotuksiin, ja tämän kirjoituksen ideaan… Takana on siis yli puoli kautta uudessa seurassa, uusien ihmisten kanssa. Lähtökohtaisesti kannustan kaikkia pelaajia näkemään potentiaalinsa, sillä jokaisella ihmisellä sitä on. Ja yleensä vielä jopa niin, että täysin realistinen tasonnosto voi tulla nopeastikin, kun harjoittelu vain laitetaan linjaan periaatteiden kanssa. Tämä motivoi minua paljon, sillä yksikään ihminen ei koskaan juuri tällä hetkellä ole yhtä hyvä, kuin hän jonain päivänä voi olla.

Asia, joka kuitenkin herättää aina uudelleen on se, miten valmentaja päivästä toiseen tämän asian kommunikoi. Vaikka valmentaja aidosti uskookin edellämainittuihin asioihin, väistämättä vastaan tulee heikkoja harjoituksia ja pelejä, jotka pitää käsitellä. Johtajan ajatukset, asenteet ja mielipiteet tulevat selväksi jokapäiväisessä kanssakäymisessä aina, vaikka hän ei niitä suoraan sanoisi, joten ajoittainen muistutus 1. omista realiteeteista ja 2. omista mahdollisuuksista on tarpeen. Törmäsin tammikuussa opiskeluajoilta tuttuun sitaattiin, joka kiteyttää kaiken tämän:

Behandle die Menschen so, als wären sie, was sie sein sollten, und du hilfst ihnen zu werden, was sie sein können.” –Johann Wolfgang Von Goethe

Lainauksesta liikkuu eri muotoja, mutta niiden yhteinen viesti on tämä:

Jos ihmisiä kohtelee niin kuin he ovat, he pysyvät sellaisina kuin he ovat. Jos taas kohtelet ihmisiä sellaisina, millaisiksi he voivat tulla, autat heitä saavuttamaan potentiaalinsa.

Yksilöillä on aikaa myöten todella tapana nousta paitsi omien, myös ympäristön odotusten tasolle. Jokaiseen kauteen mahtuu voittoja ja tappiota, mutta lopulta voittaa se organisaatio, joka itse eniten uskoo menestyvänsä. Äärimmäisen tasaisessa liigassa runkosarjan päättyminen antaa herkulliset asetelmat katsoa kuka lopulta on kuka.

With relentless courage to press on,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tietäminen ja Tiedostaminen

18 Jan

Joitakin vuosia sitten olin silloisen valmentajani pitämällä valmennusklinikalla. Oli syksy 2006, ja ensimmäisen luennon aiheena tieto ja periaatteet. Miksi valmentajan tuli toimia periaatteisiin tukeutuen oli yleisölle outo ajatus, sillä kaikki valmentajat luonnollisesti ajattelivat olevansa oikeassa omine mielipiteineen. Omasta ja varhain opitusta tulee luonnostaan se ainoa oikea tapa, olipa kyseessä hihalyönti, kieli tai uskonto. Huomio kääntyi pian siihen, mistä tieto tulee: How can you know something you don’t know? You don’t know what you don’t know- in fact, how could you?

Jostakin syystä me ihmiset oletamme itse tietävämme miten asiat tehdään parhaiten. Käsite ei selvinnyt minulle tuona päivänä, mutta aika on auttanut sen hahmottamisessa. Kuinka sitä voisikaan tietää jotakin, mistä ei koskaan ole kuullutkaan? Tämän yksinkertaisen asian sisäistäminen tuo rauhaa ja kärsivällisyyttä työhön, sillä pomminvarmasti sinä et tiedä kaikkea. Ja mikä pahinta: nyt kun kausi on yli puolivälin huomaan, etten ole tiedostanut edes asioita, mitkä takuulla tiesin jo vuosia sitten. Arjen kiireessä olen ”unohtanut” osan ihan perusasioista.

Tämä on mielenkiintoinen, joskin häiritsevä ilmiö. Keskusteluissa muiden liigavalmentajien kanssa tulee tämän tästä esiin asioita, joita sitten järkyttyeenä oman huomiokyvyn puutteesta paikkailen seuraavalla viikolla. Moni asia on parantunut juuri kollegoiden avustuksella, (ja tästä https://coachhakala.wordpress.com/2014/12/29/become-dont-compare/ juuri viimeksi kirjoitin.) Hyvä asiantuntijoiden verkosto on kuin se kuuluisa nousuvesi, joka nostaa meidän kaikkien paatteja riippumatta siitä, missä kunkin laiva sillä hetkellä on menossa.

It’s more important to be aware than to be smart.” – Anon

Tiedon puute sinänsä on ongelmista se helpommin korjattava. Jokin asia ei ole vielä tullut vastaan, ja se yleensä korjaantuu etsimällä vastauksia. Parempi kysymys kuuluukin näin: Mistä tämä turhauttava tiedostamattomuus oikein johtuu? Muistan vuosia sitten miettineeni miten on mahdollista, että jollekin menestyneelle videopelille tehdään suurella budjetilla ja ammattitaidolla täysin susi jatko-osa. Sama pätee vasemmalla kädellä tehtyihin kirjoihin, elokuviin ja vaikka mihin- en koskaan ymmärtänyt, miksi ammattilaiset tekivät virheitä asioissa, jotka olivat osanneet paljon paremmin jo aikaisemmin. Suurin syyllinen, näin uskon, on kiire.

Koko nykymaailman hässäkkä, turhat paperityöt, protokollat, dead linet– ylipäätään kaikki itse tai muiden aiheuttama jatkuva meneminen. Olen vähän myöhässä huomannut sen minkä jokainen hyvä toimitusjohtaja tietää: jos liikaa aikaa ja huomiota laitetaan operatiiviseen toimintaan- oli se sitten tarpeellista tai turhaa byrokratiaa- ei aika riitä huolelliseen suunnitteluun ja pohdintaan. Uskon monen valmentajankin kamppailevan tämän kanssa, sillä pelejä ja tulipaloja aina riittää.

On valmiiksi niin paljon asioita, joita et tiedä. Jos sinulla ei lisäksi päivittäin ole rauhallista hetkeä käydä läpi omia käytäntöjä, urautuu helposti tekemään tänään asiat niin kuin eilenkin, tiedostamatta edes asioita, jotka jo valmiiksi pitäisi tietää.

Harjoittelu kärsii kiireestä. Jos kerran muutat jonkin treeniasian sitä tarkemmin ajattelematta, tästä uudesta tehottomasta ratkaisusta tulee normi, jota kiireessä on hankalaa enää kyseenalaistaa. Ja miksi kyseenalaistaisin, ”koska nämä asiathan minä tiesin jo 2006…” Sitten, noin kerran kuussa tulee ”ei #######!”- hetki ja homma kehittyy. Asiat eivät ehkä ole valtavia emme esimerkiksi hairahdu pelaamaan lentopallotreeneissä sählyä- mutta ne ovat riittävän isoja maksaakseen meille kehitystä ja sitä kautta sarjapisteitä. Moni harjoite voisi olla parempi, jos miettisin sitä keskittyneenä vielä 30 min. lisää.

Harjoitteiden lisäksi myös yksilöllisten taitojen kehitys on ehtinyt karata tietoisuuden ulkopuolelle. Ihmiset ja taidot ovat erilaisia eikä sinänsä ole ihmeellistä, että jotkut taidot opitaan nopeasti, ja jotkut hitaammin. Itseasiassa oma tiedostaminen on ollut huonoa osaltaan siksi, ettei näissä erilaisissa kehitysvauhdeissa ole mitään ihmeellistä. Oli jopa parin viikon pätkiä, kun annoin joidenkin asioiden vain olla siinä uskossa, että aivoissa kyllä tapahtui muutoksia, vaikkeivat ne kentällä vielä näkyneet. Jotkut asiat toki muuttuivat, mutta harmillisen moni taito polki paikallaan. Syytä oli eniten valmennuksessa: puutteellisissa metodeissa, opetuksessa ja tietoisuuden puuttumisessa sekä valmentajalta, että pelaajilta.

Valmentajan pitää pystyä priorisoimaan omaa huomiotaan ja opettamanaan tietoisuutta itselleen ja pelaajille.

Ajan ollessa rajallinen resurssi se, mihin valmentaja kiinnittää huomiota on äärimmäisen tärkeää. Se, mitä katsot on luonnollisesti se ainoa asia, josta voit antaa merkityksellistä palautetta. (Palautteella taas on ratkaiseva rooli kehittymisessä- se on toiseksi tärkein asia pelinomaisten toistojen jälkeen!) Pelaajan oma tietoisuus- your brain is the athlete, become your own coach- onkin asia, jota olemme LEKA Volleyssa alusta saakka halunneet opettaa.

Itseohjautuvissa urheilijoissa piilee jokaisen joukkueen suurin voimavara, joka toteutuessaan avaa kaikenlaisia ovia.

Oman tietoisuuden ensisijainen hyöty on tietysti yksilön kehityksen huomattava nopeutuminen, mutta yhtälailla valmentajan rooli muuttuu ja helpottuu. Toiseksi valmentajan huomio voi nyt olla muissa pelaajissa, jotka eivät vielä ole yhtä tietoisia tekemisestään ja tarvitsevat palautetta. Kolmanneksi urheilijan saadessa palautetta itseltään myös koutsin naama kuluu vähemmän. Jos jonkun täytyy olla koko ajan sanomassa asioista –rakentavastikin- alkaa yksilössä helposti kehittyä negatiivinen lataus palautteen lähdettä kohtaan, mikä on todella huono juttu kaikkien osapuolten kannalta.

No, meillä pääsi kuitenkin, jotenkin, käymään niin, että en puuttunut tähän tietoisuusasiaan tarpeeksi. Vaikka tiesin, että tietoisuus tekemisestä ei kaikilla ollut kovin hyvää, odotin tilanteen vain muuttuvan. Harva asia kuitenkaan kehittyy vain odottamalla- jotakinhan olisi täytynyt muuttaa. Jos mikään ei muutu, miten voit odottaa eri lopputulosta? Ja niin taas mietimme, että kuinka ihmeessä emme tätä aikaisemmin tienneet.

For years we have known the definition of insanity: Repeating the same process over and over and expecting a different result. If you do what you have always done, you will get what you have always got, and that will never change unless you actually CHANGE something.

Kun minulta kysytään asiaa, mihin valmentajan tulee panostaa kaikista eniten, olen aina vastannut, että tietenkin Harjoitusympäristöön. Yhtä tärkeä asia on kuitenkin valmentajan omaan kehittymiseen ja tietoisuuteen panostaminen.

Sillä jos valmentaja ei kehity, se heijastuu ajan myötä pelaajiin ja muuhun organisaatioon. Pian yli 15 ihmistä kärsii siitä, että SINÄ et joka päivä ponnistele ollaksesi hereillä.

Vaikka harjoitusten suunnitteluun ja taitojen arviointiin saa kulumaan paljon aikaa, se on työtä joka täytyy tehdä täysin keskittyneenä ja tietoisena. Jos ympäristö on huono, emme kehity, ja ympäristö voi aina olla parempi. Ei myöskään pidä unohtaa, että valmentajakin tarvitsee kipeästi palautetta sekä staffilta, pelaajilta, että kollegoilta. Rohkaistaan siis ihmisiä antamaan sitä heille, ja ollaan sen jälkeen myös valmiita ottamaan palaute vastaan. Ja eikun kevättä ja tosipelejä kohti.

To improve is to change. To be perfect is to change often.” -Sir Winston Churchill

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Valmentajan Velvollisuudesta

23 Jan

Alkuun onnittelut suomalaiselle lentopallolle MM-kisapaikasta! Tämä on upea asia pelaajille ja staffille, mutta myös jokaiselle jossakin vaiheessa mukana olleelle. Näitä ihmisiä on itseasiassa todella paljon: Kaikki maajoukkuepelaajat ovat joskus olleet junioreita, ja kuluneiden 20v aikana he ovat tarvinneet pelikavereiden, vanhempien, valmentajien, seurojen, fanien ja ennen kaikkea vastustajien apua kehittyäkseen nykyiselle tasolle. Ei siis ole mitään markkinointipuhetta kehua tätä koko lentopallokansan saavutukseksi. Nyt hieman toiseen aiheeseen- maajoukkueesta puhumme varmasti lisää pitkin vuotta.

Allekirjoittaneelle tammikuun teema on ollut valmentajan velvollisuus. Olin peliurallani onnekas, sillä moni valmentajistani todella halusi opettaa pelaajiaan. Koska me kaikki valmennamme niin kuin meitä on valmennettu, myös oma ajatus valmentajasta on opettaja, eikä niinkään manageri tai projektin vetäjä. Kun reilut 5v sitten aloin kirjoittamaan ajatuksia blogin muotoon, hirvitti valmentajilta kuulemani, tasainen valitus pelaajista: ”On me tuosta puhuttu, mutta ei ne vaan opi.”

You haven’t taught until they have learned.”John Wooden

UCLA:n kuuluisa opettaja tiivisti totuuden tähän lauseeseen. Jos pelaaja ei ”opi”, on syytä todennäköisesti myös jossain muualla kuin itse oppilaassa. Todella harvalla on ylitsepääsemättömiä oppisvaikeuksia, ja jokainen joukkuepeli -tai peli ylipäätään- on jo itsessään hyvin motivoiva. Kysymys kuuluukin, voiko vika olla harjoitusympäristössä? Mitä valmentaja olisi itse voinut tehdä toisin? Lapset, joilla tänä päivänä diagnosoidaan AHDH, pystyvät keskittymään pitkiäkin aikoja ympäristössä, joka on erilainen kuin perinteinen, analoginen luokkahuone (esimerkiksi videopelien parissa.) Samalla tavalla voi oppimisympäristö lentopallossa olla syypää hitaaseen kehitykseen.

Kukaan ei ole sanonut, että opettamisen tulisi olla helppoa. Jokainen jonkin urheilulajin tekniikoita opettanut tietää, että joskus taito ei tunnu ”tarttuvan” millään. Toisinaan pelaaja taas menee aimo harppauksin eteenpäin. Tästä johtuen moni valmentaja ajatteleekin, että ”Joskus me vaan jaksetaan kiinnittää huomiota ja tehdä töitä. Muutoin olemme laiskoja.” Vaikka pelaajilla toki on parempia ja huonompia keskittymispäiviä, useimmiten on kuitenkin kyse itse oppimisen luonteesta.

Suurimman osan harjoitusajasta vietämme tasangolla, ja parhaat urheilijat ymmärtävät tämän. He jaksavat tehdä töitä silloikin, kun kehitys ei vielä ole silminnähtävää.

Olin hyvin lähellä pudota tähän ”ei me vaan opita”- kuoppaan itsekin joulun jälkeisissä harjoituksissa. Puolet joukkueesta oli maajoukkueiden mukana, ja meillä siten noin 7-9 hengen ryhmä treeneissä. Kaikki olivat joulutunnelmissa ja väsyneitä. Itse olin väsynyt myös, vaikka joulu olikin jo tullut ja mennyt. Joka tapauksessa emme olleet valmiita harjoittelemaan. Ensimmäisen harjoituksen laitoin asiallisesti poikki jo puolessa välissä, sillä keskittymisen taso oli huono.

Tämä on yksi periaatteistamme: Ilman sen kummempaa suuttumista jätämme harjoituksen kesken, jos huomauttamisen jälkeen emme vieläkään yritä parastamme. Emme siis suostu harjoittelemaan ala-arvoisesti.

Onneksi näin ei käy kuin kerran pari vuodessa ja koskee ainoastaan kertoja, kun kysy on todella yrittämisen puutteesta. Meno oli laiskahkoa kahdessa seuraavassakin treenissä, joissa tosin vietimme miltei täydet kaksi tuntia. Olin pettynyt ja kärsimätön johtuen pelaajiemme kyvyttömyydestä tehdä muutoksia. Vaahtosin kollegalleni asiasta tyyliin:”Miten on mahdollista, että joudumme sanomaan samoista, yksinkertaisista asioista uudestaan ja uudestaan!”

Rauhoituin kuitenkin vapaapäivänä ja päätin kärsivällisesti jatkaa opettamista. Sen takiahan minä siellä olin. Päätin lisäksi, että vaikka ihan kaikkeen ei voi puuttua kerralla, puutun aina niihin asioihin, joiden en vain voi antaa olla. Istuin alas joukkueen vanhimman pelaajan kanssa ja kerroin teknisesti muutoksesta jonka haluamme tehdä hänen vastaanottoonsa. Sanoin, että ei ole oikein vaatia nuoremmilta tätä muutosta, mutta ei häneltä, sillä ne keneltä vaaditaan enemmän kehittyvät enemmän. Kyseinen veteraani oli silmin nähden iloinen, että häneltä vaadittiin samaa kuin muiltakin. Kirjoitin valkotaululle uudestaan kaikki ne asiat, joita yksittäinen pelaaja hioo kussakin harjoituksessa. Tämä ”Little rocks”- lista sisältää enimmäkseen teknisiä asioita ja toimii pelaajalle muistutuksena: ”What are you working on right now? Jokaisella pelaajalla on aina jotakin, mitä hän harjoituksissa ajatuksella hioo. Nuoremmat pelaajat nostivat myös tasoaan, ja vuoden kolmas harjoitus oli paras, jonka olemme koko kaudella vetäneet. Viikkoa aikaisemminhan olin pitänyt tilannetta täysin toivottomana.

It is not the pace of the teacher that matters- it is the pace of the learner.” – Dr. Carl McGown

Kesällä 2011 olin vapaaehtoisena valmentajana Sveitsin maajoukkueen mukana. Kysyin miksi Carl oli tehnyt harjoitusten rungon valmiiksi vain päivän tai kaksi eteenpäin? Töita oli paljon ja ajattelin, että olisi ollut helpompaa suunnitella kerralla pidemmälle. ”How do you know what we need in one week?” Minä siihen, että ekalla viikolla torjunta-puolustusta, toisella hyökkäystä… Hän sanoi, että totta kai meillä on ”Big Rocks”-lista kaikista isoista asioista viikottain, mutta valmentajat haluavat aina edetä liian nopeasti. Ei sillä ole mitään väliä mitä me haluaisimme opettaa, jos pelaajat eivät vielä osaa perusasioita. Aina täytyy edetä oppijan aikataulussa.

Oppijan aikataulussa. Asiat, jotka ovat minulle valmentajana yksinkertaisisia, eivät välttämättä ole sitä pelaajille. Samalla viikolla Carl kirjoitti sähköpostissa ”Muistatko miten sinua valmennettiin? Mehän puhuimme samoista asioista teille koko vuoden!” Lisäksi silloisessa joukkueessamme oli todella vahva motivaatio kehittyä ja tehdä asiat huolella- ja silti meitä piti muistuttaa päivittäin.

Otsikon mukaisesti valmentajalla on velvollisuus pelaajia kohtaan. Valmentaja on velvollinen pitämään pelaajan edun mielessään silloinkin, kun kaikkia väsyttää, pelaaja ei keskity, ja vaaditut muutokset eivät tapahdu. Valmentaja on velvollinen vaatimaan muutoksia rakentavalla tavalla ja olemaan kärsivällinen etenkin silloin, kun muut eivät ole. Valmentalla tulee olla pelaajistaan suuria odotuksia, eikä hän voi katsoa toimintaa sormien välistä.

Ja viimeisenä: valmentajan tulee sitoutua siihen ryhmään, mikä hänellä kulloinkin on käytettävissään. Tiedostin tämän vuoden viimeisenä päivänä miettiessäni kaikkia niitä kertoja, kun joku valmentaja on haikaillut parempien pelaajien perään. Hyödyttömyydestään huolimatta tämä on hyvin yleinen puheenaihe valmentajien keskuudessa. Jos aina haluat parempia pelaajia, mikä ihme se sinun tehtäväsi valmentajana on? Muistutin itseäni, että meillä oli hyvä ryhmä käytössä, ja näiden kavereiden kanssa työ oli tehtävä. Uusien pelaajien tai valmentajien hankkiminen ei lyhyellä aikavälillä tuo muuta kuin huonon maineen. Kuten Marv Dunphy sanoi:

The kids are in your gym. You just have to train them.”

Hyvää alkanutta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com