Vaikka urheilun yhteydessä puhutaan yleensä kehittymisestä oppimisen sijaan, on kehittyminen loppujen lopuksi juuri uuden oppimista. Ihmistä on historian saatossa kutsuttu mm. ”sotaisaksi”, ”sosiaaliseksi”, ja ”älykkääksi” eläimeksi. Kaikista osuvin kuvaus saattaisi kuitenkin olla ”oppiva.” Sivuamme myös lahjakkuutta ja määrätietoisesta harjoittelua hieman, vaikka niitä koskevan jutun aika on vasta myöhemmin.
Jokaisen valmentajan tulisi olla kiinnostunut siitä, kuinka hänen pelaajansa ja urheilijansa oppivat. En tarkoita tällä nyt erilaisten ”oppimistyylien” viidakkoa, vaan yksinkertaisesti niitä periaatteita, jotka ohjaavat tehokasta oppimista ja opettamista. On hyvin muodikasta sanoa, että ”jokainen oppii omalla tavallaan, omassa tahdissaan.” Vaikka olenkin tästä pitkälti samaa mieltä, voivat tällaiset kommentit tehdä meistä laiskoja valmentajia. On toki totta, että olemme yksilöitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että (1.) meidän tulee jättää urheilijat omiin oloihinsa oppimaan, eikä (2.) ettei oppimista tule tehostaa tutkittuun tietoon perustuen.
Tänä talvena allekirjoittaneella on ollut mahdollisuus oppia uusi kieli. Moni sanoo, että nyt 30-vuotiaana se on jo vaikeaa, tai sitten tarvitaan erityistä lahjakkuutta… Etenkin vaikean kielen kanssa, jollainen venäjä taitaa olla. Väitän kuitenkin, että oppimisessa on pääasiassa kyse kärsivällisyydestä ja sitoutumisesta. Alla joitakin ajatuksia oppimisprosessista, sekä lukuisista yhtymäkohdista kielen ja urheilun välillä.
”It is harder than you think, and it takes longer than you think.” –Doug Beal
Me ihmiset olemme tavallisesti niin kärsimättömiä, että jos jokin asia ei tapahdu pikaisesti, kuin itsestään, annamme periksi. En edes tiedä mitä ”Lahjakkuus” tarkalleen on, mutta ”Kyky oppia ja omaksua uusia asioita nopeasti” kuulostaa kohtuulliselta määritelmältä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö oppimista voi nopeuttaa. Lisäksi vaikka joku alkuun etenisikin muita nopeammin, ei ero välttämättä pysy samana loppuun asti… Paitsi jos kärsivällisyys ei riitä, ja antaa periksi.
Vaikka minulla oli jonkin verran venäjän opintoja alla, olivat ensimmäiset päivät ja viikot uudessa maassa täyttä tuskaa. Edellisestä näin kattavasta kulttuurishokista oli kuitenkin aikaa jo 10 vuotta. Et ymmärrä puhetta juuri yhtään, ja epäonnistut aina kun avaat suusi. Miltähän vasta-alkajista tuntuu lentopallon parissa? Päivän päätteeksi olet henkisesti ja fyysisestikin aivan puhki.
”Success consists of going from failure to failure without loss of enthusiasm.”– Winston Churchill
Tavoitteiden saavuttamisessa on pohjimmaltaan kyse yhdestä ainoasta asiasta. Annatko vaikeuksien edessä periksi, vai jatkatko eteenpäin? Erilaisia ajatusmalleja tutkinut Stanfordin professori Carol S. Dweck (Mindset, 2007) tietää kertoa, että ”kasvuun uskovat” ihmiset eivät näe epäonnistumisia todisteina lahjakkuuden puutteesta, vaan pikemminkin mahdollisuuksina korjata virhe ja kehittyä. ”Muuttumattomuuteen uskovat” taas pitävät epäonnistumisia todisteina siitä, että he eivät ole synnyinnäisesti tarpeeksi älykkäitä tai lahjakkaita. Nämä ihmiset antavat aikaisemmin periksi, välttelevät haasteita, ja lopulta tarttuvat vain helppoihin tehtäviin. Näillä löydöksillä on valtava merkitys siihen, miten itse näen oppimisen. En väitä, etteikö ihmisten kyvyssä urheilla tai puhua vierasta kieltä olisi eroja, mutta näitä eroja tärkeämpää on se kuinka (1.) asetat tavoitteita ja kuinka (2.) kohtaat lukuisat, vääjäämättömät, epäonnistumiset.
“Don’t handicap your children by making their lives easy.” – Robert A. Heinlein
Pahinta mitä voimme tehdä itsellemme tai pelaajimme on asettaa liian matalia tavoitteita. Jos rima on matalalla, kaikilla on alkuun kivaa, mutta pitkässä juoksussa kukaan ei kehity. Ennen pitkää seuraa kyllästyminen. Yhtä kaikki, liian vaikeat tavoitteet lannistavat innon niin nuoressa kuin vanhassakin oppijassa- joten tavoitteiden täytyy olla juuri oman mukavuusalueen ulkopuolella. Kun sitten yrität tehdä jotain, mitä et ennen ole tehnyt, on järjenvastaista olettaa onnistumisia jokaisessa suorituksessa. On tärkeää selvittää tämä myös pelaajille, sillä prosessin ymmärtämisestä on apua kaikkein nuorimmillekin.
”Training needs to be specific to the task or activity.”– K.Anders Ericsson
Olen suuri pelinomaisen (eli lajispesifisen) harjoittelun kannattaja. Monet kuitenkin pitävät pelinomaisia harjoituksia liian vaikeina nuorille pelaajille, alentavat rimaa, tekevät harjoituksista suljettuja, lisäävät niihin peliin kuulumattomia apuvälineitä, ja niin edelleen. Aikomus tämän kaiken taustalla on hyvä, sillä sattumanvarainen ja koko ajan muuttuva pelitilanne tuo mukanaan suuren määrän epäonnistumisia. Valitettavasti teemme kuitenkin karhun palveluksen nuorille, jos poistamme harjoituksesta spesifisyyden. Pelinomaisuuden mukana lähtee myös himoitsemamme kehitys. Oppiminen, ja sen siirtovaikutus oppimistilannetta seuraaviin suorituskertoihin on 100% vasta, kun harjoitusympäristömme vastaa olennaisilta osin ympäristöa, jossa itse lajin suoritukset tapahtuvat. Meidän täytyy siis haastaa nuoria pelaajia tekemään asioita, joissa he epäonnistuvat, mutta yhtäaikaa opettamaan heille, että näin sen kuuluukin mennä. Seuraava pallo on jo ilmassa, ja sen myötä uusi mahdollisuus.
”You get good at what you spend your time doing.”-Marv Dunphy
USA:n olympiakomitean biomekaanikko Peter Vint oli taannoin puhumassa valmentajille motorisesta oppimisesta. Moni halusi tehdä suljettuja harjoitteita, joissa pallon kulku oli suunniteltu ennalta. Vint sanoi varmaan puolen tusinaa kertaa “Are you training to train, or are you training to play?” Tämä on niin yksinkertainen asia, että emme edes näe sitä kaikkialla ympärillämme. Kehityt hyvin spesifisti aina siinä, mitä teet, etkä välttämättä missään muussa. Siispä vaikka miten kehittyisit suljetussa harjoituksessa ja kohtaiset onnistumisia, mikään siitä ei sellaisenaan siirry itse pelitilanteeseen, vaikka harjoituksen jälkeen voikin tuntua, että ”toistoja tuli paljon, ja kontrolli säilyi.”
Koin tämän itse karun omakohtaisesti viime keväänä. Tiesin sekä harjoittelun spesifisyydestä, että syksyisestä Venäjälle muutosta. Olin kuitenkin täysin kiinni töissä vielä pitkään, eikä Malibusta löytynyt venäjänkielistä juttuseuraa. Niinpä aloin yksinkertaisesti tehdä sanalistoja, jotka opettelin ulkoa lounastauolla ja iltaisin. Osasin satoja sanoa, ja kesän tavoite (1000 uutta sanaa) ei vaikuttanut mahdottomalta. Jälkikäteen tekee mieli potkaista itseäni, sillä kaikki se ulkoa opetteleminen oli lähes turhaa. Learning is state dependent. Jos osaat jotakin paperilla, se ei tarkoita, että osaat sen myös keskustelussa.
Voin tänäkin päivänä ottaa eteeni yhden noista listoista, ja alkaa muistelemaan… Sanat ovat edelleen muistissa, mutta vain sekavana jonona käsitteitä, ja löydän ne ainoastaan kun istun yksin ja keskityn. Siis aivan kuten ne opinkin, mutta valitettavasti kaukana siitä ympäristöstä, missä niitä tarvitsisin. En keskustelutilanteessa muista oppimastani kuin alle 10%. Onneksi huomasin virheeni jo reilun kuukauden jälkeen, ja aloin opiskella kieltä siten kun se arkipäivässä tapahtuu, kuuntelemalla ja vastaamalla. Audiona tapahtuva oppiminen on kielen puhdas ja alkuperäinen muoto- olivathan kielet olemassa tuhansia ja tuhansia vuosia ennen kuin kukaan alkoi kirjoittaa niitä ylös. Pelkistäen sanottuna puhumaan oppii puhumalla, ja pelaamaan pelaamalla.
Valitettavasti myös audionauhat antoivat väärän kuvan omasta osaamisestani. Ne olivat toki sata kertaa nopeampi tapa oppia kuin lukeminen, mutta kun opit toistamaan jotakin ulkoa kuin papukaija, ei elämän sattumanvaraisuus ole läsnä lainkaan. Vaikka tilanteet olivatkin joka kappaleessa hieman erilaisia, ei arkipäivän ”mikä tahansa on mahdollista” keskusteluista ollut vielä mitään hipuja. Tänne saapuessa luulin olevani hyvin valmistautunut, sillä tein niin kovasti töitä… Todellisuus kuitenkin valkeni jo ensimmäisenä päivänä: Kovaa harjoitteleminen ei ole sama kuin kehittävä harjoitteleminen.
”Most of the time is spent on a plateau.” – George B. Leonard
Ja viimeisenä ajatuksena paluu alkuun… Oppimisen luonne ei ole lineaarinen. Kyse on paikallaan polkemisesta, harjoittelusta, hypähdyksestä eteenpäin, ja taas paikallaan polkemisesta. Ei niinkään samanlaisesta kehittymisestä päivästä toiseen. Periksi antaminen houkuttelee joka mutkan takana, sillä vaikka koet myös onnistumisen elämyksiä, suurimman osan aikaa olet jumissa paikallasi. Tai no, et välttämättä täysin paikallasi, mutta edistysaskeleet ovat niin pieniä, ettei niitä aina edes huomaa. Kärsivällinen työ palkitaan kuitenkin lopulta, mikäli harjoittelusi on ollut määrätietoista ja spefisiä siihen taitoon nähden, missä haluat kehittyä.
Neljä kuukautta Venäjällä on takana, ja hitaasti alkaa tuntua siltä, että jonkinlaista oppimista on tapahtunut. Kielen sujuva hallinta on edelleen tuhansien tuntia päässä, mutta periksi ei olla antamassa. Mikä parasta, jonkin verran voi jo nauttia työn hedelmistäkin.
Постепенное улучшение,
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 